On mulla ollut välillä ihan kivaa, mutta se ei riitä. Oon nauranut kämppiksen kanssa, polttanut itteni auringossa kun oltiin molempina päivinä siellä näyttelyssä sellanen 5-6 tuntia, ottanut tän viikonlopun aikana vaihteeksi yli tuhat kuvaa, antanut aivan typeriä ajo-ohjeita kun en jaksanut ite ajaa vaan laitoin kämppiksen kuskiksi, nähnyt näyttelyssä pari nettituttua ja Toren kasvattajan, kuunnellut romanialaisen tuomaritädin kehuja lylleröstä ja jutellut sen tuomarin miehen kanssa (lyllerö yritti varastaa siltä tupakan...) ja tietysti ripustanut Toren uusia ruusukkeita vanhojen joukkoon. Niin, ja saanut läjän kuolapusuja yli-innokkaalta tanskandogilta.
Mutta ei pari siedettävää päivää auta mitään, kun tää on taas sitä samaa kuin ennenkin. Etenkään, kun tän viikonlopun takia oon valmis nukkumaan seuraavan viikon putkeen.
Mä oon yrittänyt parantua, yrittänyt opetella elämään tämän kanssa, kokeillut kaikkea millä on ollut edes pienenpieni mahdollisuus parantaa oloa, vaikka sitten vaan hetkeksi. En mä jaksa tätä yrittämistä enää, kun ei tästä elämästä näytä mitään tulevan vaikka tekisin mitä.
 |
| Joo-o, voitte ehkä arvata minkä oon taas kirjoittanut valmiiksi... |
Salaseen kommentoineet, en nyt jaksa ajatella enkä siis myöskään vastata mitään niihin kommentteihin, huomenna ehkä.
Tiedän niin tuon tunteen. Joskus sitä vaan turtuu yrittämiseen, kun on yrittänyt ja yrittänyt ja yrittänyt ja aina vaan kaatuu uudestaan. Lisäksi kaikki aina sanovat, että aika korjaa haavat. Mutta kuinka pitkä aika? Ilmeisesti ihan helvetin pitkä. Entä jos ei jaksa odottaa?
VastaaPoistaOon miettinyt samaa, eikä mun kohdalla aika oo parantanut oikeastaan yhtään mitään, pahentanut vaan kun saan pienistäkin asioista päässäni suuria ongelmia. Kai se aika sit toisilla auttaa.
PoistaHelvetin pitkä, no tuota. Jos sitä elämää ylipäänsä on takana se parikymmentä vuotta niin ei vielä ole edes elänyt kovin pitkää aikaa. Ja vielä lyhyemmän aikaa niin että olisi mitään vaikutusmahdollisuuksia siihen omaan elämäänsä, nuorten aikuisten itsemurhista tekee niin turhauttavia juuri se että heillä olisi se mahdollisuus ruuvata sitä elämäänsä siihen suuntaan kun haluavat, ihan sen voinnin ja pystymisen mukaan. Ja jos ei välillä pysty niin mitä sitten? Silloin keskitytään siihen että pysytään hengissä että voi taas tehdä niitä kivoja asioita kun pystyy.
PoistaEnkä oikein usko että aika itsessään parantaa mitään, se vain antaa perspektiiviä. Siitä että ne huonot kaudet tosiaan ovat vain huonoja kausia ja siitä että se oman pään tarjoilema kummitusjunan ja vuoristoradan välimuoto ei loppujen lopuksi estä mitään. Hidastaa korkeintaan.
Jollekulle sattuu näissä arpajaisissa sydänvika, toisella ei raajat toimi ja osa saa vähän maanantaikappaleen aivoista. Itsellä rankempaa kuin itse sairaus on se että ei jaksaisi aina olla selittelemässä vieraille tai puolitutuille miksi ei nyt vaan onnistu. Tai vastaanottaa niitä hämmentyneitä katseita vanhemmilta tuttavilta jotka jotenkin olettivat että minusta tulisi jotain 'hienoa'. Itse psyykkaan itseäni lukemalla erilaisista paskamyrskyistä selvinneiden ihmisten tarinoita. Jotenkin niistä kaikista nousee esiin se että pitää hyväksyä rajoitteensa ja pyrkiä niiden rajoissa olemaan niin onnellinen kuin mahdollista. Ei mikään läpihuutojuttu tuokaan, mutta vähän eri kaliiperia kuin se että yrittäisi rajoitteineen pärjätä ns tavallisten asteikolla.
Ahdistus on yhtä helvettiä, omalta osaltani se on kyllä ollut asia joka on laimennut ajan myötä.
Älä luovuta vielä. Mä oon kärsiny masennuksesta viimeset 8 vuotta ja lopulta päätin viime vuoden loppuun mennessä tappaa itteni. En kuitenkaan tehny sitä koska pääsin uuteen kouluun ja ajattelin antaa vielä yhden mahdollisuuden. Nyt mun olo on ollu suorastaan hyvä tän kevään. Tietenkin pari romahdustakin on ollut mutta ne menee ohi. Vielä on pitkä matka mutta nyt uskon että ehkä tästä tuleekin jotain. Oon ilonen etten tappanu itteäni koska se olis ollu just ennen ku asiat muuttuu paremmaks. Ainoo asia mitä oon tehnyt paranemisen eteen on että olen lakannut stressaamasta ja nauttinut pienimmistäkin hyvistä asioista. Kyllä säkin voit parantua.<3 Älä luovuta liian aikasin...
VastaaPoistaEn oikein tiedä, mitä sanoa. Olen tosi surullinen puolestasi, jos aiot tehdä itsemurhan.
VastaaPoistaTietysti se on sun oma päätös, eikä kukaan voi estää sua, mutta rukoilen puolestasi, että jaksaisit kuitenkin valita kuoleman sijasta elämän ja uskaltaisit hakea sellaista apua, mitä tarvitset, vaikka sitten osastolta, jos muu ei auta...
Ja tämä on nyt ihan helvetin kliseistä, mutta usein se pitää paikkansa, kun sanotaan, että "pimeintä on juuri ennen aamunkoittoa."
Vaikka olet kuullut tän varmasti monia kertoja, haluaisin silti sanoa, että älä luovuta vielä <3