459

Oon tänään ravannut ympäri kämppää itkien, tehnyt viimisiä kouluhommia paniikissa, menettänyt hermot koneen ja tulostimen kanssa, raivonnut koirille, miettinyt mikä olisi paras tapa kuolla. Miettinyt, että oon vaan kuvitellut kaiken hyvän, että ei mulle voi oikeesti tapahtua mitään hyvää. Kun mä en ole hyvä, enkä mä ansaitse mitään hyvää.

Mut.

Paketti pysyy kasassa. Maailma ei romahda, vaikka mä välillä niin teenkin.

Mä olen ihan riittävän hyvä. Kasasin itteni taas. Romahdukset on ihan okei, niitä tulee varmaan vielä jatkossakin. Ne täytyy vaan kestää, luottaa siihen, että ne menee ohi. Aina voi paeta jollekin kaverille, soittaa tai laittaa viestiä jollekin, lähteä juoksemaan koirien kanssa, mitä vaan. Ei se sitä pahaa oloa kokonaan poista, mutta helpottaa hetkeksi. Aika auttaa eniten, kunhan ei tee sitä mokaa minkä oon tehnyt niin monta kertaa aiemmin. Ei itse mee pahentamaan omaa oloaan. En oo ehkä tehnyt sitä tietosesti, mutta kuitenkin. Nyt tiedostan sen, ja yritän välttää. Tehdä vaan niitä asioita, jotka auttaa. Ettei jää jumiin siihen romahdusoloon, tai vaikka jäis jumiinkin, ei mee ite omalla toiminnallaan vielä romahduttamaan itseään vähän lisää. Voisin kirjottaa näistä joskus ajan kanssa enemmän.

Vaikka täytyy myöntää, en mä aina halua parantua. Se pelottaa niin pirusti. Edelleen tuntuu siltä, että koirissa, kavereissa, hevosissa ja satunnaisissa muissa hommissa on ihan tarpeeksi, joskus liikaakin. Joskus pitäs kai pystyä töihinkin. En tiedä jaksanko, en tiedä haluanko ees jaksaa. Mutta yritän, vähän kerrallaan. Ei tässä mikään kiire ole. Jos löytäis työn, josta oikeesti tykkäis, ni vois käydä ihan mielellään, mut näillä papereilla se ei oo ilman suhteita mahollista. Siis onhan mun todistus numeroiden puolesta aika hyvä, mutta kun tää on ihan väärä ala. Sit kai haluutte tietää, mikä ois se oikee ala. Siinä se pulma onkin.

Viikonloppuna oli ihan kivaa, vaikka olinkin töissä. Puuhommia keskellä metsää, koirat sai olla mukana, tuttu ja kiva porukka sukulaisia matkassa mukana. Väsytti, en saanut töiden jälkeen mitään aikaseks, mutta jäi hyvä fiilis. Huomenna en varmaan pääse sängystä ylös, en oo tottunut tollaseen raskaaseen hommaan, mutta ainakin oon vähän rikkaampi. Ja musta oli sentään hyötyäkin siellä.

Koulutuspäällikkö tuli tänään vastaan, ku olin lenkittämässä koiria.
"Onks sulla kaikki okei?"
"En ees muista koska on viimeks menny näin hyvin"

Enkä valehdellu. Joskus saa romahduttaa, hyvin mulla menee silti.


Niin, ja mulla on yksilökäynnit polilla enää joka toinen viikko. Ryhmä tietty viikottain silti, mutta katotaan josko tää riittäis. Tällä hetkellä uskon että riittää.