513: Elämä ei ole ongelma, joka pitäisi ratkaista, vaan todellisuus joka on koettava

Päivällä jouduin pyytelemään lapsuudenystävältä anteeksi, koska keskeytin sen jatkuvasti omilla kommenteillani. Nauroin, heittelin ilmoille uusia ideoita meidän suunnitelmaan liittyen, juttelin vastaantulijoiden kanssa. Takaisin porukoille ajellessa hymyilin edelleen.

Myöhemmin ajelin takaisin ystävän luo, käytiin vielä iltalenkillä yhdessä. Enää ei juttu meinannut kulkea, lapsuudenystävän kysyessä asiasta sanoin vain olevani väsynyt. Tekisi mieli hakata päätä seinään, lapsuudenystävälle nyt kaikista vähiten haluaisin valehdella. Ei vaan saanut sanotuksi sitä, miten asiat oikeasti ovat.

Aika ääripäästä toiseen mennään taas mielialojen kanssa. Ei mitään uutta mulle. Harmi vaan vellon siellä masennuksessa enemmän, toisinpäin olisi parempi.

Ja niin, ei ne huonot asiat vielä loppuneet. Autokin lahosi, ja viimeistään iltapäivällä pitäisi olla suunnistamassa kotia kohti. Hain siihen jotain uusia osia, ja yhdessä liikkeessä lupasivat katsoa sitä aamulla pikaisesti, mutta jos se jotain isompaa remppaa vaatii niin äh. Nyt oon sitten hurjastellut tuolla porukoiden asuntoautolla, mutta ihan mieluusti ottaisin sen oman pösöttimen kotiin. Porukat varmaan edes antais mulle autoa lainaan, on niillä omilleen itsekin käyttöä.

Projektikoirallekin sai tehdä paketin tassun ympärille. Just tänään, kun iski inspis lähteä sen kanssa pidemmälle lenkille keskustaan pyörimään. Jäi sekin välistä, saa koira nyt vaan löhöillä ihan rauhassa, katotaan jos me joskus saadaan toi sen kinttu kuntoon ja päästäis jatkamaan. Vähänkö ottaa päähän, jos tämän takia tulee vielä jotain takapakkia edistymisessä, mikä on aika todennäköistä, jos tuon parantuminen kestää.

Allergiaoireetkin on täällä taas. Toivottavasti nää johtuu porukoilla asuvasta karvakorvasta tai lapsuudenystävän koirista, eikä noista omista tai projektista...

Aaargh. Ehkä vaan sukellan peiton alle maailmaa piiloon ja masentelen siellä aamuun asti.

512: Ajatukset jotka usein tulevat etsimättä, ikään kuin tipahtavat päähän, ovat tavallisesti kaikkein arvokkaimpia

Onneksi on niitä valonpilkahduksia. Lapsuudenystävän näkeminen, pitkät keskustelut ja sen jutuille nauraminen, yhteisiä suunnitelmia unohtamatta. Oon jo pari viikkoa miettinyt, että meidän välit on palaamassa entiselleen, siihen, että ollessamme samalla puolen Suomea meidät löytää aina samasta paikasta - tai jos ei, niin vähintään facebook ilmoittaa jatkuvasti uusista viesteistä. Meillä on suunnitelmia, jotka onnistuessaan pitäsivät huolen siitä, että me saadaan jatkossa tuijottaa toisiamme päivittäin, niiden toteutumiseen saattaa tosin mennä muutama vuosi. Hyvää kannattaa odottaa, ja mun on vaikea uskoa, että meillä on sittenkin mahdollisuus toteuttaa asioita, joista me haaveiltiin joskus ala-asteella. Ei tosin ne vaaleanpunaiset lasit silmillä, mutta kuitenkin. Miten vaan, oon saanut mun parhaan ystävän takaisin muutaman etäisemmän vuoden jälkeen.

Noi paremmat hetket tulee todellakin ihan tarpeeseen. Parhaiten toimivat keinot ahdistukseen ja masennukseen eivät tietenkään ole käytettävissä. Lähde tässä nyt juoksulenkille, kun molemmat nilkat ja toinen polvi ovat kaikki sitä mieltä, että alle kilometrin kävely on aivan liikaa. Koneella olo, eli lähinnä pelaaminen & kirjoittaminen on aika vaikeita nekin, hajoohan multa ranteet tässä samaan aikaan tietysti. Käsin kirjoittaminen ei onnistu sekään. Koirien kanssa en tasan tee mitään ylimääräistä näin pinna kireellä, se ei ois reilua niitä kohtaan. Aina on musiikki, mutta ei se yksistään mihinkään riitä, ja ajatuksia en saa pidettyä niin kasassa, että pystyisi mitenkään huomattavasti tätä oloa helpottamaan.

Isä tuli onneksi sopivasti kotiin illalla. Olin juuri lopettamassa keskustelua itseni kanssa siitä, auttaako viiltäminen tai muu itsetuhoilu mihinkään, enkä tiedä kumpaan vaihtoehtoon olisin päätynyt. Kävin sitten hetken istumassa isän seurana keittiössä, raaputtamassa pari sen tuomaa arpaa (hei voitin huomioliivin, oisin kyllä ottanut sen päävoittona olleen auton mieluummin) ja juttelemassa jostain vähemmän tärkeästä, en enää muista mistä. Helpotti kuitenkin.

Mietin tossa hetki sitten ulkona käydessä, että projektikoiran koulutuskin saa nyt olla hetken vähemmällä. Koska mun paikat ei kestä ja koska mun pää ei kestä. Meni hermot tänäänkin sen kanssa, pelkään, että jos se toistuu, saan vaan pahennettua sen tilannetta. Mietin hetken jo sitäkin, että palauttaisin sen vain takaisin omistajalleen, mutta luovuttaminen ei sovi mulle. Se koira on tuotu mulle, sen omistajat luottaa mun taitoihin (vaikka on ne sanoneet senkin, että pitää vaan ilmoittaa, jos se tuntuu liian haastavalta), mä tiedän että osaan auttaa sitä ja mikä tärkeintä, oikeasti haluan viedä tän projektin loppuun saakka. Ei tää jää kesken, ei vaikka uisin kuinka pohjamudissa.

Ja koska se luovuttaminen ei sovi mulle, en aio luovuttaa tän elämänkään kanssa. On se mielessä käynyt, mutta ehei. Se ei oo mikään vaihtoehto enää.

Ja mietin taas, että mä voin tosiaan itse vaikuttaa siihen, miten ja mitä ajattelen mistäkin asiasta. Oon tehnyt sitä tosi paljon ennenkin, mutta mulla on tainnut olla useimmiten joku ammattilainen siinä auttamassa.
Tavallaan tosi jees, tavallaan taas aika pelottavaa. Mitä jos käännän ajatuksiani väärään suuntaan? Ja kuka sen muka määrittelee, mikä on oikea ja mikä väärä suunta? En jaksa miettiä, joten ehkä vaan päädyn siihen tulokseen, että ne oikeat ja väärätkin saan päättää ihan itse (ja tästä vois lähteä siihen leikkiin, että mitä jos päätän nekin väärin jnejnejne). Ehkä vaan meen siihen suuntaan, joka tuntuu just mulle parhaalta.

511: Jos joku ei onnistu, kokeile jotakin toista tapaa - ehkä sekään ei onnistu

Salasessa uutta!

Tänne en taida jaksaa tänään kirjoittaa mitään sen kummempaa. Kun aloin tonkimaan menneitä, pelkäsin eniten sitä, että sen ja muutenkin nykytilanteen takia päädyn takaisin pohjalle. Enää ei tarvii pelätä, se taisi tapahtua jo.

Pään lisäksi hajoaa fyysinenkin puoli samaan aikaan, ihan hiton kiva. Ei tässä vielä tarpeeks vaikeeta ollutkaan :))

Kyllä täältä vielä noustaan, en vaan tällä hetkellä tiedä yhtään mikä auttais. Pakko yrittää keksiä jotain.

510: There’s a war inside my head

Ajattelin tappaa aikaa hetken, josko vaikka melatoniini auttaisi tänä yönä. Onhan tässä oltu "nukkumassa" jo pari tuntia, mutta kun ei nukahda niin ei nukahda. Turha se kai on sängyssä pyöriä. Mulla oli joku aihe ja sisältökin tänne valmiina, mutta unohdin ne jo.

Hetken meni paremmin. Nyt ei taas jaksaisi tätä elämää yhtään. Meinasin hajota treeneissäkin, vaikka lähdin sinne ihan hyvillä mielin ja vaikka meidän treeniporukka on ihan mahtava. Tallilla käydessä jätin ratsastuksen väliin, ei vaan jaksanut. Heitin vaan hevoset ruokineen pihalle ja lähdin takaisin kotiin.

Oon mä tänäänkin (tai eilen -.-) vienyt suunnitelmia eteenpäin, tehnyt töitä sen eteen, että mulla ois joskus kaikki se mitä haluan. Mutta oon samaan aikaan miettinyt, onko tää oikeasti se juttu, vai oonko menossa ihan väärään suuntaan. Tai jos jossain vaiheessa huomaankin, ettei musta oo siihen sittenkään.

Äh, ei ajatukset pysy kasassa, ei tästä kirjottamisestakaan tuu yhtään mitään. Ehkä meen vaan uudestaan yrittämään sitä nukkumista. Jos sais ees pari tuntia unta ennen melkein kolmen tunnin ajomatkaa...

I’m tired of trying to be normal

I’m always overthinking

I’m driving myself crazy

So what if I’m fucking crazy

Bebe Rexha - I'm Gonna Show You Crazy

509: Jos näet valoa tunnelin päässä, katsot väärään suuntaan

Piti tosiaan mennä aikaisin nukkumaan. Yritinkin, olin ennen kymmentä kömpinyt peiton alle. Tottakai vanhojen tapojen mukaisesti jäin yliajattelemaan moneksi tunniksi. Ja heti kun alkoi tuntua siltä, että voisi vihdoin nukahtaa, havahduin projektikoiran "nyt pitää päästä ulos"-ininään. Nyt ei enää väsytä, joten se niistä yöunista sitten.

Oon nukkunut tällä viikolla pelottavan hyvin, niin pitihän tän valvomisen osua just tähän yöhön. Aamulla pitäis olla tallilla ja iltapäivällä treeneissä, ei ehdi ees kunnon päikkäreille. Tosi kiva varmaan juosta treeneissä illalla, kun ei ehdi lepuuttamaan jalkoja tarpeeksi, nilkka taas muistuttelee olemassaolostaan. Olihan se muutaman päivän särkemättäkin välissä, nyt voikin taas vihoitella 24/7, vaikkei edes liikkuisi.

Vois sitä huonomminkin mennä, ottaa vaan päähän.

Eksyin lukemaan mun vanhinta tallessa olevaa blogia, 2010-2011. Tosi vaikeeta tunnistaa itseään niistä teksteistä. Ei yhtäkään postausta ilman kuolemasta kirjoittamista, ekat yritykset lopettaa viiltely (tais olla aika toivotonta sillon), avun hakemisen miettimistä, jota en kuitenkaan silloin uskaltanut pyytää, kännäystä, sekakäyttöä... Öh, ei ehkä ihme, että on ahdistanut koko päivän, kun on lukenut jatkuvasti yhtä masentavaa tekstiä.

En oo kauheesti jaksanut blogia päivitellä. Eikä oo oikeestaan mitään kirjoitettavaakaan. Kaivelen sellaisia vanhoja juttuja, joita en halua tänne tai edes salaiseen kirjoittaa, ja mitään ylimääräistä ei jaksa. Välillä hajottaa, etenkin jos unohdun miettimään liikaa, mutta kai mä ihan hyvin pärjään. Onneksi lauantaina pääsee taas hetkeksi vaihtamaan maisemaa, jos vaan jaksan ajella porukoille asti. Pääsee taas leikkimään sosiaalista, tekee varmaan ihan hyvää nähdä ihmisiäkin joskus...

508: Se, että olet vainoharhainen ei tarkoita sitä, etteivät ne kuitenkin olisi perässäsi

Alun vaikeuksien jälkeen projektikoira alkaa vihdoin sopeutua joukkoon. Saa jo hetkittäin oleilla täällä ilman kuonokoppaa, oon päässyt selville sen ongelmista ja vähän kirjaillut tavotteita ylös. Osa tavoitteista on jo saavutettu, alun edistyminen on aina pelottavan nopeaa, mutta kai se taas jossain vaiheessa hidastuu. Yritän pitää liialliset tunteet erossa tosta koirasta, muistuttaa itselleni jatkuvasti siitä, että se ei jää tänne pysyvästi. Ei sais kiintyä liikaa. Silti en voinut eilen estää onnen kyyneleitä valumasta, kun projekti uskalsi rentoutua ja leikkiä omien koirieni kanssa metsässä, ja sen jälkeen riepotti lelua vielä sisälläkin. Tuosta täysin kuoreensa sulkeutuneesta koirasta löytyy se toinenkin puoli, enkä olisi ikinä uskonut, että pääsen näkemään sitä puolta näin nopeasti. Hetkittäin vain, mutta silti. 

On se silti vähän hassua. Mulla on käsissäni koira, joka ei ole koskaan oppinut oppimaan. Se on se asia, jonka opetan aina omilleni heti ensimmäisenä. 

Mitäs muuta... Ei mulla nyt tällä hetkellä tunnu olevan elämässä paljoakaan muuta kuin nuo koirat. Onneksi sentään ne. 

Yöllä oli aika mielenkiintoista, kai ne olot tuli päälle muistojen kaivelemisesta. Enkä tainnut ihan selvänäkään olla, heh. Pelkäsin kaikkia niitä asioita, joita oon pelännyt joskus lapsena. Seisoin hetken sängyn vieressä vain todistaakseni itselleni, ettei sieltä ilmesty mitään käsiä mun nilkkoihin. Oli ihan älyttömän vaikeaa luottaa siihen, ettei niin oikeasti tapahdu. En uskaltanut katsoa heijastaviin pintoihin, kävin monta kertaa tarkistamassa ulko-oven olevan varmasti kiinni, ravasin koko ajan tarkistamassa jotain. 

Lopulta sit kuitenkin kyllästyin siihen jatkuvaan pelkäämiseen ja mulla meni hermot itteeni (yllätys...). Lopetin kaikki asioiden tarkastamiset, kävin tuijottamassa peiliä, istuin sängyllä jalat lattialla (ja sain sydärin projektikoiran nenän ilmestyessä esiin), pakotin itseni kohtaamaan ne kaikki pelot, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Tiedostin kuitenkin koko ajan niiden olevan "vain" pelkoja lapsuusajoilta, muttei se silti mitenkään helppoa ollut. En vaan pystynyt luottamaan täysin siihen, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka tiesinkin koko ajan ettei kukaan nyt esimerkiksi oo mun sängyn alla. Ne vaan tuntu jotenkin tosi todellisilta silti.

Lopulta mun ajatukset juoksi tyylillä: nyt pelkään että tapahtuu niin ja näin, seuraavaksi pelkään varmaan tuota, ahaa sieltä se pelko saapuikin, nyt mun kuuluu pelätä sitä ja tätä... Joo en jaksa kirjoittaa selvemmin tänään. Jossain vaiheessa koko touhu alkoi naurattaa ja painuin nukkumaan. Enkä muista koska oon viimeksi nukkunut niin hyvin! 

(ja nyt mä ehkä ymmärrän taas paremmin, miksi oon näin kieroonkasvanut. Ei lapsen kuulu joutua pelkäämään niin monia asioita mitä mä oon pelännyt. Noi oli aika kevyitä mitä kirjoitin tänne.)

507: Yksinomaan järkevästi eläen ei opi elämää

Jotain positiivisempaa välillä. Koko kämppä on siivottu ja kuurattu (vaatehuoneeseen ei katsota..), vähän sisustettukin, on leikitty taas vähän sosiaalista. Nyt on hyvä hengailla sängyllä ja tuijottaa kolmea nukkuvaa koiraa, miettien mitä tulikaan tehtyä. Kolmea tosiaan. Onhan tässä jo muutama vuosi asuttu ilman ongelmakoiria, muutama vuosi on ihan tarpeeksi ilman jatkuvaa ongelmien ratkomista.

Mähän halusin tekemistä. Tyyppi projekti asuu mulla ennalta määrittelemättömän ajan, katotaan saisinko sitä autettua jotenkin. Pelot ja kroonistunut stressi on toisella kiusana, vähän kaikkea muutakin "pientä", mutta ainakin tällä hetkellä mulla on aika iso luotto siihen, että onnistun sen kanssa. Pari päivää saa kotiutua tänne ihan rauhassa, sen jälkeen aloitetaan urakka ekaa tavoitetta kohti. Oon ilmeisesti saanut jo sen luottamuksen, joten voidaan aloitella aika nopeeseen tahtiin.

Ylipirteys alkaa pikkuhiljaa menemään ohi. Valvoin tosiaan pari vuorokautta, viime yönä nukuin sentään kuutisen tuntia. Päätin jättää lääkkeet pois, aattelin että vois pystyä jo nukkumaan ilmankin, niin se meni sitten tähän. Nopeesti tän pitäis korjaantua, ennenkin samat lääkkeet lopettanut. Nyt oon sen verran väsynyt, että tuskin mulla on nukkumisen kanssa mitään ongelmaa tänään :D

Oli jotain muutakin kirjoitettavaa, mutta ajatus ehti karkaamaan. Taidan painua lenkittämään nuo otukset ja siitä pitkille yöunille. Kaikki koiratkin on niin väsyneitä, ettei mua varmaan edes herätetä aamulla. Ah onnea.

506: Jos tahto riittää keinot löytyy

Oon aika epävakaa taas nykyään. Jotkut päivät on tosi paskoja, jotkut vähän parempia. Parempi tarkoittaa sitä, etten ole koko päivää pohjalla, vaan mieliala saattaa heitellä ihan muutaman minuutin välein... Ei yhtään kiva, mutta mieluummin mä tän otan, jos toinen vaihtoehto on se tasaisen paska olo.

Välillä ajattelen, ettei tästä tule yhtään mitään. Että ois ihan sama, vaikka kaivaisinkin uuden terän jostain (koska toisinaan tekee ihan pirusti mieli -.-), kun ei nuo vanhatkaan arvet koskaan kuitenkaan kokonaan katoa, toisinaan on tullut vedettyä kännit hetken mielijohteesta. Joskus vaan makaan sängyssä tekemättä mitään, kestoahdistuksesta kärsien. Jos mulla ois vielä lääkkeitä jäljellä, jotain vahvempia, niin luultavasti olisin vetänyt niilläkin överit. En missään itsarimielessä, on sekin kieltämättä joskus ajatuksiin tunkenut, mutta lähetän sen pois yhtä nopeasti kuin tulikin, ei tässä nyt niin pohjalla onneksi olla. Ihan vaan siinä mielessä, että ois hetken ees vähän helpompi olla.

Mutta sit on se toinenkin puoli. Esimerkiksi tänään raahasin itseni väkisin hiihtämään Toren kanssa, nilkkavammasena toki erittäin viisas päätös. Pettihän se nilkka siellä tietysti mutkassa, Torella tuo hidastaminen aina toimi ihan suunnitellusti... Mutta sit vaan makasin siellä maassa nauramassa mun päällä riemuissaan hyppivälle koiralle, jonka mielestä se kai oli kiva uusi leikki. Enkä ois halunnut tulla sieltä ollenkaan kotiin, oli niin kiva lenkki muutenkin, vaikka nilkka yrittikin vihoitella. Nytkin on aika hyvä, lämpimän suihkun jälkeen kaikki lihakset väsyneinä, hyvää ruokaa ja kunnon musiikkia, ei valittamista. Joskus taas joku pienikin idea vaikka tulevaan kouluun liittyen, koirien pelleily tai vaikka uusi biisilöytö ja oon ihan onnessani hetken, oli sitä ennen ollut kuinka paska olo tahansa.

Enkä mä aina tunnista itseäni, esimerkiksi foorumeilla pyöriessä saatan lukea jotain kommenttia miettien, kuka ääliö senkin on kirjoittanut. Aika usein se ääliö olen ollut minä itse. Hups. Vedän taas toisinaan jotain ihme roolia, kai vaan yritän suojella itseäni tai jotain.

En edes tiedä, oonko menossa huonompaan vai parempaan suuntaan. Eikä sillä kai niin väliä. Ainakin edistyn vanhojen asioiden kaivelussa, vaikka sieltä onkin tullut muutamia yllätyksiä, asioita, joita en ole muistanut ollenkaan... No, ehkä vihdoin on aika käsitellä nekin.

505: Turvallisuus on tunne, joka sinulla on ennen kuin olet tajunnut tilanteen

Toisina hetkinä on ikävä diapameja. Ja polia, ois edes mahdollisuus purkaa näitä jollekin. Oon kirjottanut kyllä, mutta ei se oo sama asia. Muistiinpanoja vaan, että saa edes jonkun järjen tässä pidettyä.

Tää kaupunki ei tee mulle hyvää ainakaan just nyt. Ei mulla oo täällä mitään, mikä pitäis mut kasassa. Treenit (joissa oli ihan huippua tänäänkin) ja talli joo, mut ne ei riitä. Ja koirat, mutta ne nyt on aina siellä missä minäkin. Sit kun löytää monen vuoden etsimisen jälkeen huippukoutsin agilityyn, ni alkaakin tuntua siltä, että vois muuttaa vaikka toiselle puolelle Suomea. Tää on just tätä, en vaan koskaan osaa pitää mistään normaalia paremmista jutuista kiinni. En mä just nyt enkä todellakaan tässä kunnossa mitään päätöksia muutosta tee, mutta oon mä sitä miettiny. Sit taas samaan aikaan löydän uusia kavereita sieltä treeneistä ja muka yritän pitää elämän kasassa täällä. Vitun rasittavaa. Kai oon siitä onnellinen, et mikään ei sido mua mihinkään, talleja löytyy uusia ja kai noita koutsejakin jostain, koirat kulkee mukana, eikä mulla sit muuta ookkaan. Siis mitään sellasta, mikä rajottais. Se koulukin on vaan kaheksan viikonloppua vuoden sisällä, ne nyt järkkää vaikka asuis missä.

Mut en tiiä. Oisko muuttaminen taas vaan sitä, että juoksen kaikkia ongelmia karkuun. Oon muuttanut jo kaks kertaa kaupunkiin (tai no, toinen ei ollut mikään kaupunki), josta en tuntenut ketään entuudestaan, et eiköhän nekin kortit oo jo katottu. Ei se mitään auta. Voi olla, etten ees muutaman viikon päästä enää halua muuttaa. No, tasan kaks viikkoa ja saa taas vaihtaa hetkeksi maisemaa, vois kai tässä välissäkin jossain käydä ees lyhyellä reissulla. Auttaa se aina hetkeksi, jaksaa tätä paskaa oloa taas vähän paremmin. Ja saa ajatuksia selvitettyä paremmin kuin täällä.

Tänään en taas oo varma siitäkään, oliko tää menneiden kaivaminen sittenkään hyvä idea. Ei vaan jaksa. Mut en mä tätä enää keskenkään jätä.

Kännäysilta taas ja näppiskin jumittaa, joten pahoittelen, jos löytyy kirjoitusvirheitä. Ei tässä postauksessa kai mitään järkeäkään ollut, kunhan halusin hetkeksi jotain tekemistä ja jotain muuta ajateltavaa.

Ja joo tiiän. Huomenna on taas parempi. En mä hukkaa sitä ajatusta mihinkään, tai en oo ainakaan vielä hukannut. Karkaa se aina välillä hetkeksi, mutta osaan palauttaa sen takaisin mieleen. Huomenna oon taas askeleen pidemmällä tässä projektissa. Ja päivän kauempana kaikesta lähiaikona niskaan kaatuneesta paskasta, kai se aikakin jotain auttaa. Sais auttaa aika helvetin nopeesti.

504: Tulevaisuus on niiden jotka uskovat unelmiinsa

Harvinaisen hyvä päivä, sanoisinko. Eilen illalla juteltiin lapsuudenystävän kanssa pitkään, sai sen jälkeen nukuttua kunnolla. Aamulla herätyskellon huutaessa päätin vilkaista juuri saapuneen sähköpostin. Pari kertaa sai hieraista silmiään, mutta näyttää siinä viestissä edelleen sama asia lukevan. Mulla on opiskelupaikka koirahierojaksi! Täähän oli mun kakkosvaihtoehto kouluista, mutta näin tarkemmin ajateltuna tää saattaa jopa olla mulle parempi vaihtoehto. Ei tarvii edetä yhtä nopeasti, jos alkaa masentaa, jolloin ei saa mitään aikaiseksi, voi antaa itelleen helposti vaikka viikonkin vapaata opiskelusta ja vaan keskittyä siihen, että saa ittensä kuntoon. Mutta jos ei masenna, niin riittää tosta koulusta silti tekemistä vaikka joka päivälle.

Sentään edistymistä tulevaisuudensuunnitelmien kanssa, vaikka pieni alkuhan tää vasta on. Mulla on aika suuret suunnitelmat nimittäin :D Ei kukaan sano, että ne onnistuu, muttei kukaan myöskään sano, etteikö ne voisi onnistua. Kuten just yhdellä foorumilla kirjoitin (moi tutut), mulle sopivia työpaikkoja on tarjolla tosi vähän/ei ollenkaan, niin täytyy sit kehittää sellainen paikka itse. Ilmaiseksi sellasta paikkaa ei kukaan mun eteen kanna (tai ainakin se on tosi epätodennäköistä), mutta jos vaan jaksan tehdä kaiken mitä se vaatii, niin ei mulla tuu olemaan tulevaisuudessa mitään hätää. Ei tää työttömyyskään oo ihan mun juttu, tarvii jotain tekemistä, rahakaan elämää ainakaan vaikeuttaisi yhtään. Tekemistä on onneksi tulossa viikon päästä, mikäli suostun ottamaan haasteen vastaan ;) Ois pieni projekti tarjolla, palkkaa en siitä kehtaa pyytää, saan siitä niin paljon hyötyä muutenkin. Kokemusta, mainetta (=suunnitelmat etenee taas), tekemistä, toivottavasti niitä onnistumisen kokemuksiakin ja sitä kautta lisää itseluottamusta jne.

Ehkä nyt vaan pidän turpani kiinni lopuista suunnitelmista, haluun edetä niiden kanssa omaan tahtiin, ni en kauheesti huutele niistä missään. Tärkeimmät ihmiset tietää minkä tietää, osa suunnitelmista on vaan ja ainoostaan mun päässä ja saa siellä jonkun aikaa vielä pysyäkin. Mutta nykyään mulla on tavoitteita, ja pidän niistä kiinni ja teen niiden saavuttamisen eteen niin paljon hommia kuin vaan jaksan.

Ja mihinkään mitenkään liittymättä, mietin tossa eilen vanhan ala-asteen ohi kulkiessa, että vaikka olisin sillon pienenä jo tiennyt, mitä kaikkea mulla on edessä, ja saanut vaihtoehdot kuolla tai elää. Ni oisin silti valinnut tän elämän.

503: Tarvitsemme välimatkaa nähdäksemme lähelle

Nii-i, ehkä joskus lakkaan sanomasta, etten kirjoita hetkeen :D Ei osaa olla ilman.

Mä oon käynyt paikoissa, joissa vietettiin aikaa L:n kanssa. Oon käyny vanhalla tallilla, oon niin iloinen siitä, että tallinomistaja ymmärsi mun selityksen ja antoi mun käydä siellä ihan rauhassa ajan kanssa pyörimässä. Käyny vanhoilla lenkkireiteillä, ottanu mukaan kuunneltavaksi biisejä, joita L kuunteli, ja joita kuuntelin sen kuoleman jälkeen + muutoinkin kun olin nuorempana aika pohjalla. Pyöriny foorumeilla, joilla tuli käytyä joskus vuonna nakki. Keksiny tekosyitä, joilla voisin välttää vanhojen asioiden kohtaamisen, miettinyt, että kuolen mieluummin kuin kohtaan ne, mutta pakottanut itteni siihen kuitenkin.

Vastapainoksi oon nähnyt lapsuudenystävää, jutellut sen kanssa paljon, tosin pidän tarkotuksella puheenaiheet aika kevyinä tällä hetkellä. Nähny nettituttuja koirapiireistä, käyny ajelemassa ja selvittämässä ajatuksia, jutellu, leiponu porukoiden mieliksi (raukat kun ei ite osaa yhtä hyvin), kirjottanu ajatuksia vihkoon, kaikkea en tänne enkä ees salaseen halua laittaa, ettiny uusia biisejä, istunut pihalla keskellä yötä ihan vaan koska halusin, kuvannu ja muokannu kuvia, lenkkeilly uusissa maisemissa, kurkkinut vähän auton konepellin alle (tätä en tosin tehny yksin :D), tehny superpuhdistuksen kameralle.. Nyt oon yön nettitutun luona, ensyö ois tarkotus viettää autossa. Ja oon vaihtanut ajatuksia yhden porukoiden eläkeläisnaapurin kanssa, kun ollaan osuttu tupakalle tahi lenkille samaan aikaan. Sillä vaan on niin helkkaristi elämänkokemusta, se osaa selittää mielipiteensä hyvin ja sen kanssa vaan on tosi kiva jutella. Eilen kerroin sille mun koulusuunnitelmista ja vähän muustakin, ja nyt oon entistä varmempi siitä, mitä haluan elämälläni tehdä.

Ja oon itkenyt. Hajoillut ihan helvetisti, mutta nauranut varmaan yhtä paljon.

Oon aika hämilläni tästä. Toistaseks kaikki on pelottavan hyvin. Mä voin kaivaa menneitä, voin olla ihan hajalla sen takia, mutta pystyn hilaamaan itteni koska tahansa sieltä takasin nykyhetkeen. Ei sillä, ei tää nykyhetkikään mitään luksusta ole, mutta riittää. Riittää siihen, että saan pään pidettyä kasassa.

Oon miettinyt sitä, miksi tää on näin paljon helpompaa kuin ennen, vaikka kaivankin varmaan mun menneisyyden rankimpia asioita, niitä muitakin kuin L:n kuolemaa. Suurin taikasana lienee ymmärrys. Oon aina ymmärtäny muita, mutten oikeestaan koskaan itteäni. Nyt mä osaan analysoida mistä mitkäkin tunteet johtuu, hyväksyä ja kohdata ne ilman jatkuvaa välttelyä. Tiiän, ettei niihin kuole, oon selvinnyt niistä ennenkin. Enkä pidä mitään tunteita väärinä enää.

Selvittäny tätä nykytilannetta samalla itteni kanssa. Jotenkin mun aivot on taas heränny, saan ajatuksista kiinni, saan ne pidettyä kasassa, oon käyttäny tosi paljon aikaa ihan vaan miettimiseen. En tiedä miksen omalla kämpällä koskaan onnistu tässä näin hyvin, pitäis varmaan reissata useammin. Jos se kesä tulis nopeesti :P No äh, on mulla vähän suunnitelmia ennen kesääkin, mutta mikään ei ole vielä täysin loppuun asti ajateltu ja suunniteltu.

Pöff, tässä kuussa alkais yksi koulutus, johon pääsisin heittämällä sisään, mutta en saa mistään revittyä siihen rahaa. Kai noita mahdollisuuksia tulee uusiakin..?

Mulla oli mielessä jotain tosi fiksua, mitä halusin teille kaikille sanoa, mutta ajatukset juoksee liian lujaa, ei sitä enää voi muistaa :D