512: Ajatukset jotka usein tulevat etsimättä, ikään kuin tipahtavat päähän, ovat tavallisesti kaikkein arvokkaimpia

Onneksi on niitä valonpilkahduksia. Lapsuudenystävän näkeminen, pitkät keskustelut ja sen jutuille nauraminen, yhteisiä suunnitelmia unohtamatta. Oon jo pari viikkoa miettinyt, että meidän välit on palaamassa entiselleen, siihen, että ollessamme samalla puolen Suomea meidät löytää aina samasta paikasta - tai jos ei, niin vähintään facebook ilmoittaa jatkuvasti uusista viesteistä. Meillä on suunnitelmia, jotka onnistuessaan pitäsivät huolen siitä, että me saadaan jatkossa tuijottaa toisiamme päivittäin, niiden toteutumiseen saattaa tosin mennä muutama vuosi. Hyvää kannattaa odottaa, ja mun on vaikea uskoa, että meillä on sittenkin mahdollisuus toteuttaa asioita, joista me haaveiltiin joskus ala-asteella. Ei tosin ne vaaleanpunaiset lasit silmillä, mutta kuitenkin. Miten vaan, oon saanut mun parhaan ystävän takaisin muutaman etäisemmän vuoden jälkeen.

Noi paremmat hetket tulee todellakin ihan tarpeeseen. Parhaiten toimivat keinot ahdistukseen ja masennukseen eivät tietenkään ole käytettävissä. Lähde tässä nyt juoksulenkille, kun molemmat nilkat ja toinen polvi ovat kaikki sitä mieltä, että alle kilometrin kävely on aivan liikaa. Koneella olo, eli lähinnä pelaaminen & kirjoittaminen on aika vaikeita nekin, hajoohan multa ranteet tässä samaan aikaan tietysti. Käsin kirjoittaminen ei onnistu sekään. Koirien kanssa en tasan tee mitään ylimääräistä näin pinna kireellä, se ei ois reilua niitä kohtaan. Aina on musiikki, mutta ei se yksistään mihinkään riitä, ja ajatuksia en saa pidettyä niin kasassa, että pystyisi mitenkään huomattavasti tätä oloa helpottamaan.

Isä tuli onneksi sopivasti kotiin illalla. Olin juuri lopettamassa keskustelua itseni kanssa siitä, auttaako viiltäminen tai muu itsetuhoilu mihinkään, enkä tiedä kumpaan vaihtoehtoon olisin päätynyt. Kävin sitten hetken istumassa isän seurana keittiössä, raaputtamassa pari sen tuomaa arpaa (hei voitin huomioliivin, oisin kyllä ottanut sen päävoittona olleen auton mieluummin) ja juttelemassa jostain vähemmän tärkeästä, en enää muista mistä. Helpotti kuitenkin.

Mietin tossa hetki sitten ulkona käydessä, että projektikoiran koulutuskin saa nyt olla hetken vähemmällä. Koska mun paikat ei kestä ja koska mun pää ei kestä. Meni hermot tänäänkin sen kanssa, pelkään, että jos se toistuu, saan vaan pahennettua sen tilannetta. Mietin hetken jo sitäkin, että palauttaisin sen vain takaisin omistajalleen, mutta luovuttaminen ei sovi mulle. Se koira on tuotu mulle, sen omistajat luottaa mun taitoihin (vaikka on ne sanoneet senkin, että pitää vaan ilmoittaa, jos se tuntuu liian haastavalta), mä tiedän että osaan auttaa sitä ja mikä tärkeintä, oikeasti haluan viedä tän projektin loppuun saakka. Ei tää jää kesken, ei vaikka uisin kuinka pohjamudissa.

Ja koska se luovuttaminen ei sovi mulle, en aio luovuttaa tän elämänkään kanssa. On se mielessä käynyt, mutta ehei. Se ei oo mikään vaihtoehto enää.

Ja mietin taas, että mä voin tosiaan itse vaikuttaa siihen, miten ja mitä ajattelen mistäkin asiasta. Oon tehnyt sitä tosi paljon ennenkin, mutta mulla on tainnut olla useimmiten joku ammattilainen siinä auttamassa.
Tavallaan tosi jees, tavallaan taas aika pelottavaa. Mitä jos käännän ajatuksiani väärään suuntaan? Ja kuka sen muka määrittelee, mikä on oikea ja mikä väärä suunta? En jaksa miettiä, joten ehkä vaan päädyn siihen tulokseen, että ne oikeat ja väärätkin saan päättää ihan itse (ja tästä vois lähteä siihen leikkiin, että mitä jos päätän nekin väärin jnejnejne). Ehkä vaan meen siihen suuntaan, joka tuntuu just mulle parhaalta.