516: Sinä pystyt, jos ajattelet pystyväsi. Niin käy kuin ajattelet.

Oon tässä miettinyt, etten oo tainnut olla oma itseni L:n kuoleman jälkeen. Hetkittäin ehkä, mutta muuten olen vain ollut joku, joka on yrittänyt sulloa itseään samaan muottiin muiden kanssa. Kuinka monta vuotta oonkin haaskannut siihen... Nyt alkaa tuntua siltä, että alan taas olemaan minä enkä kukaan muu.

Eilen agitreeneissä istuttiin porukalla hallin lattialla ringissä koirien kanssa, juteltiin ja naurettiin siinä omaa vuoroa odotellessa. Saatiin yksi uusikin meidän ryhmään, en edes ajatellut asiaa sen enempää, tottakai meidän treeniporukkaan mahtuu! Torekin sai uuden leikkikaverin. Radalle kävellessä en jaksa enää jännittää tippaakaan sitä, meneekö siellä kaikki just oikein vai ei. Jos ei, niin nauran omille sähläyksilleni ja yritetään uudelleen.

Tallilla mulla on pitkästä aikaa tavoitteita. Loppui se päämäärätön höntsäily. Hion mun ratsastuksessa muutamat asiat kuntoon, jonka jälkeen etsin jonkun kivan tallin jossa pääsee estetunneille. En ole hypännytkään kuin muutaman kerran L:n kuoleman jälkeen, mutta nyt vaan tuntuu siltä, että haluan vihdoin takaisin kisaradoille. Vaikka mulla ei olekaan enää L:ää mukana auttamassa ja henkisenä tukena.

Liikun muutenkin paljon enemmän kuin pitkään aikaan. Pidempiä lenkkejä, lihaskuntoa, mitä milloinkin. Tällä kertaa ei sen takia, että tuntuis siltä etten kelpaa tälläsena, vaan ihan siksi, koska mä haluan. Pitkästä aikaa saa siitäkin jotain irti. Vihdoin mulla on luotto siihen, että voin liikkua just niin paljon kuin haluan ilman stressiä siitä, että syömiset lähtis taas käsistä. Ei ne lähde, ei mulla oo enää pitkään aikaan ollut ajatuksia syömishäiriön suuntaan. Salikortti houkuttaisi pitkästä aikaa, mutta se ei ainakaan vielä oo ajankohtasta, ei mulla kaikkeen rahaa ole.

Jaksan pitää kämpän siistinä, oon jopa niin outo nykyään, että siivoaminenkin tuntuu kivalta. Pystyn keskittymään lukemiseen, enkä vain lue tajuamatta tekstistä mitään. Jaksan tehdä jopa ruokaa, enää ei tarvitse elää valmisruoilla ja mässyillä, vaikka välillä saa niihinkin "sortua". Yrityssuunnitelmat edistyy, enkä malttaisi odottaa koirahierojakoulun alkamista, 7 viikkoa pitää vielä jaksaa odottaa. Uskallan sanoa mielipiteeni ääneen seurassa kuin seurassa, ennen on ollut vaan muutama tietty ihminen, joiden seurassa oon uskaltanut avata suuni. Unirytmi on aika hyvällä mallilla. Oon koneella paljon vähemmän kuin ennen, vaikka vois tätä vieläkin vähentää...

Eli hyvin menee. Paljon paremmin kuin pitkään aikaan, vaikka ei tää elämä mitenkään täydellistä ole. Eikä tarvii ollakaan. Mulla on vielä aika paljon tekemistä itseni kanssa, mutta onhan tässä aikaakin. Kyllä mä edelleen ahdistun tosi pienistäkin jutuista, välillä tekis mieli vaan pysyä peiton alla piilossa, mutta saan itteni revittyä ylös sieltä melkein aina.

Jos tää pysyy riittävän pitkään yhtä hyvänä, niin ehkä sitä uskaltaisi päästää irti niistä viimeisistäkin masennuksen rippeistä..?