520: Ei ole konstikaan olla rohkea, jos ei pelota

Joskus sitä miettii, että ehkä asiat ovatkin menneet parhaalla mahdollisella tavalla, vaikkei se aina siltä olekaan tuntunut, eikä tunnu aina vieläkään. Mutta ainakin kaikesta on oppinut jotain.

Edelleen on niitä päiviä - tai hetkiä - kun kaivaudun sänkyyn peiton alle itkemään ja miettimään kaikkea, mitä olen menettänyt, tai mitä en tule koskaan saamaan, tai ihan mitä vaan pieniäkin mokia, jotka saan tuntumaan tosi suurilta. Kyllä mä välillä haluan vaan antaa kaiken olla ja luovuttaa tän elämän suhteen. Yöt mennään unilääkkeiden voimilla, luovutin pari iltaa sitten, ne menee muuten vaan panikoinniksi. Onneksi en jää noihin mitenkään koukkuun, voi aloittaa ja lopettaa ihan oman voinnin mukaan, ni syödään niitä nyt hetki.

Mutta se toinen puoli. Mä tiedän mitä haluan, teen jatkuvasti töitä sen eteen. Oon hankkinut pari uutta kaveria, ollaan tosin ihan tutustumisasteella vielä eikä nähdä kovin usein, mutta hittoon nyt ne ajatukset siitä, ettenkö muka osais tutustua uusiin ihmisiin. Vois olla hiljaakin joskus, kai..? :D Jos muut ei keksi puhuttavaa, niin hoidan sen puolen kyllä.

En jaksa stressata mistään vieraissa paikoissa ajamisesta tai uusien ihmisten näkemisestä, ei mulla oo mitään menetettävääkään. Jos eksyn niin oho, kännykässä on kartta. Jos uudet ihmiset ei vaikuta siltä, että niiden kanssa haluais nähdä toistekin, ei kukaan siihen pakota. Jos nolaan itteni jonkun randomin edessä, niin mitä hiton väliä. Jos en koskaan näe sitä randomia, en voisi koskaan tietää, onko meillä mitään yhteistä. En mä vaan jaksa stressata enää joka ikisestä asiasta, ei sillä voita mitään.

Ilmotin lyllerön agikurssille vieraaseen porukkaan ja eri kouluttajalle, en mä siinäkään häviä mitään. Toivotaan vaan, että mahdutaan mukaan, jos ei, niin ainakin yritin. Ei tarvii myöhemmin harmitella, että miksei tullut haettua sinne. Alle kaks viikkoa ja lyltsi on taas kotona<3

L:n kuoleman käsittelyn jälkeen tunnen kaikki tunteet paljon voimakkaampina kuin aiemmin. Varmaan sen takia epävakaa hyppii taas mun silmille, kun en oo tottunut tälläseen. Mut opin hallitsemaan sen aikasemmin, opin hallitsemaan sen nytkin. Kyllä se aikaa vie, mutta oon päättänyt oppia, ja mun päätökset on aina pitänyt.

Ja mikä parasta, mä oon oppinut viihtymään itseni kanssa. Treenaaminen on kivaa, hevostelukin entistä hauskempaa nyt, kun osaan kehittää itseäni paremmin, enkä enää tyylillä "vittu sä oot paska kun et osaa totakaan kunnolla", se oli aika huono tyyli, pakko myöntää. Aika usein kotona löhöilen sängyllä jalat seinää vasten kattoa kohti, näyttää varmaan fiksulta. En tiedä miksi, oon pienestä asti halunnut olla niin jos on hyvä olla ja tahtoo löhötä :D

On mulla edelleen ihan älyttömästi asioita käsiteltävänä, ja varmaan sitäkin enemmän asioita, joita haluan aion muuttaa, mutta ei kai tässä mikään kiire ole. Ei tää nykytilanne ole todellakaan mikään ihanteellinen, mutta ehkä tää riittää. Riittää siihen, että on joku alku sille, millaisen elämän haluan.

Joo se kirjoitustauko... Mun ois pitänyt jo oppia, että jos kerron pitäväni hetken taukoa, oon heti kirjoittamassa tänne :D Sanotaan siis niin, että ehkä pidän taukoa, ehkä en, aika näyttää. Yritän herättää koirablogia kunnolla eloon tässä (tosin aika huonolla menestyksellä), ja voisi joskus tehdä jotain muutakin kuin istua bloggerissa.