531: Elämäsi onnellisuus riippuu ajatustesi laadusta

Mulla on aika paljon kaikkea hyvää mun elämässä, en vaan aina huomaa sitä. Nyt oon jostain syystä ollut niin herkillä, että on tullut huomattua kaikki pienetkin jutut, koska itken ihan kaikesta.

Viime viikolla itkun aiheutti mm. porukoilta tullut synttärikortti, siis ihan tavallinen kortti, jonka tiedän lojuneen niiden kaapissa ikuisuuden. Itkin sen takia silti valehtelematta ainakin tunnin, kun tajusin, että ne ihan oikeasti välittää musta.

Lapsuudenystävän kanssa jutellessa itketti myös. Ei kaikilla ole ystävää, joka on ollut mukana elämässä aina, jonka kanssa on kokenut niin paljon ylä- ja alamäkiä, jonka kanssa voi yhdessä muistella vanhoja hyviä aikoja ja jonka seurassa uskaltaa luottaa siihen, että me ollaan ystäviä aina. Me voidaan joskus olla vuosikin pitämättä mitään yhteyttä, mutta kun pidemman ajan jälkeen taas nähdään, tuntuu aina siltä, kuin ei olisi koskaan erossa ollutkaan.

Mulla on kavereita, koirat (jotka söpöilee tuossa nytkin niin että itkettää), harrastuksia niiden kanssa (tosiaan lyltsin ekat treenit alkaa tällä viikolla!), mahdollisuus käydä tutulla salilla purkamassa stressiä koska tahansa, rahassa en kieri mutta kyllä näillä nykyisilläkin tuloilla pärjää. On koulu, vaikka onkin vain pari päivää 1-2kk välein, onpahan kuitenkin, ja mukava porukka siellä. Hoitotamma, onhan se vanha, vaivainen, eikä mikään rakennekukkanenkaan, mutta luonteeltaan kultaa. Auto, jolla pääsee kulkemaan paikasta A paikkaan B, ja jonne saa sullottua koirien lisäksi paljon turhaa tavaraa, eli mun tarpeisiin ihan riittävä.

Lisäksi ihan lupaavat (yritys)suunnitelmat tulevaisuuteen, vaikka sitä haluaisikin tehdä nyt ja heti, toivottavasti odottaminen palkitaan tässäkin asiassa. Välillä iskee epäilys siitä, onko suunnitelmilla mitään mahdollisuutta toteutua, monet kun tuntuvat olevan sitä mieltä, ettei niistä mitään tule. Ei tulekaan, jos jään kuuntelemaan muita enkä edes yritä. Kuuntelen mieluummin niitä harvoja, jotka jaksavat kannustaa jatkamaan.

Kesäkin on tulossa, pahimmat kevään kurakelit tulivat ja menivät, lähes joka päivä saa nauttia auringon lämmöstä ja pyöriä kameran ja koirien kanssa ulkona. Pian pääsee jo uimaankin, koirat kävivät jo vähän aikaa sitten heittämässä talviturkkinsa järveen.

Aina on olemassa myös mahdollisuus itsensä muuttamiseen. Ei se, että mun mielenterveys rajoittaa mua tällä hetkellä jonkin verran tarkoita sitä, että asia tulee aina olemaan niin. Tulen luultavasti aina olemaan herkkä, eikä epävakauskaan välttämättä katoa mihinkään, mutta niidenkin kanssa oppii elämään, eikä ne aina ole mitenkään huonoja asioita. Oikeestaan ilman epävakaata mun elämä ois aika helvetin tylsää.

Eikä saa unohtaa musiikkia, kirjoittamista, piirtämistä, suklaata, sipsejä ja jätskiä♥

530: Elämä on kokeilua. Mitä enemmän kokeilet, sitä parempi.

Viikonloppu alkoi tosi lupaavasti. Alle neljän tunnin yöunien jälkeen heräsin lauantaina aamuöllä kolmen aikaan. Aamulenkillä totesin, että Tore ontuu pahemmin kuin aiemmin, vaikka olikin välissä kolme viikkoa oireeton (sopivasti vielä maksoin perjantaina 300€ sen treeneistä enkä nyt taas tiedä, voidaanko edes käydä niissä -.-). Lenkiltä kotiin stressaamaan kaikesta mahdollisesta, pakkaamaan yms ja seiskalta hyppy autoon ja menoksi. Ensin yksi haastattelu (josta ehkä joskus lisää ehkä ei, riippuu ihan siitä miten kävi), eksyminen ja puolijuoksua koululle, jonne löysin noin minuutti ennen ekan tunnin alkua. Monta tuntia siellä täysin vieraiden ihmisten keskellä, mun huomio tosin kiinnittyi lähinnä paikalla olleiden koirien lällyttämiseen, mutta leikin taas vähän sosiaalistakin. Plus meinasin pyörtyä, jonka takia käyttäydyin varmasti tosi omituisesti muiden mielestä. Koulun jälkeen myöhästyin junasta n. kahdella minuutilla ja jouduin pyörimään asemalla ikuisuuden. Seuraavalla junalla sentään pääsin takaisin auton luo ja kotona olin joskus kuuden jälkeen illalla... Että sellainen päivä.

Tänään oli onneksi parempi. Lyhyempi koulupäivä ja Tore oli mukana harjoituskoirana. Käytäntöpäivä, sai hieroa ja pallotella koiria muutaman tunnin. Ja sain ehkä pienen ahaa-elämyksen siitä, että saattaisin ehkä vihdoin olla oikealla alalla. Ehkä. Toivottavasti. Äskön hieroin vielä lyllerönkin läpi, toinen näytti niin onnelliselta että :) Enkä tarvinnut edes allergialääkkeitä, pelkäsin että tukehdun sinne, mutta ei mitään allergiaoireita yhdestäkään koirasta!

Stressin määrä on ollut ihan järjetön. Muutamassa päivässä tippui painoakin aika reilusti, kun ei ole pystynyt syömään mitään. Meinannut tulla takaisin ylös samantien, jos jotain on suuhunsa pistänyt. Tänään kotimatkalla hain kuitenkin kunnon karkki- ja sipsimätöt matkaan mukaan, nythän pystyy jo syömäänkin. Oon purkanut stressiä sentään vähän piirtämällä, aattelin opetella sen taidon uudelleen. Joskus olin siinä ihan ookoo, mutta näin monen vuoden tauon jälkeen mun piirrustukset näyttää lähinnä suttukasoilta :D

Miten vaan, selvisin viikonlopusta vaikkei kaikki ihan putkeen mennytkään. Ainakin sain taas näyttää epäilijöille että pärjään (vaikken aina pärjääkkään, mutta eihän ne sitä tiedä). Nyt mulla on lupa hajota. Mutta ennen hajoomista vois nukkua vähintään kellon ympäri, siltä nyt vähän tuntuu.

Moi.

529

ANNETAAN nuppivika

Jos olet aina halunnut...

- valvoa koko yön, jos seuraavana päivänä on jotain tekemistä (koulu, työt, harrastukset, kavereiden näkeminen...)
- että et pysty syömään mitään jos olet stressaantunut
- pelätä toisina päivinä mm. kauppaan lähtemistä tai jännittää tuttujen/kavereiden näkemistä
- itkeä muutaman tunnin jokaisesta pikkujutusta, joka on (mielestäsi) mennyt pieleen ja samalla syyttää itseäsi kaikesta
- mielialanvaihteluita, joskus ilman syytäkin, parhaimmillaan minuutin välein ääripäästä toiseen
- 24/7 mukana kulkevan ahdistuksen
- olla älyttömän ristiriitainen
- jatkuvan turvattomuuden tunteen, ja hakea turvaa asioista, jotka lopulta kääntyvät sinua vastaan tai ovat jollain muulla tavalla haitallisia
- taistella viiltämishalua vastaan aina kun ahdistaa (=aina)
- pahan hylkäämispelon
- identiteetin epävakauden
- yliherkkyyden
- jatkuvan riittämättömyyden tunteen
- vaikeista asioista puhumisen mahdottomuuden
- ja kaikkea muuta kivaa

...nyt kannattaa tarttua tilaisuuteen! Näiden kaikkien lisäksi saat mm. masennuksen, syömishäiriön rippeet, huonot hermot, jatkuvan vitutuksen, sosiaalisten tilanteiden kammon, paniikkihäiriön jne.

Anyone?

528: Pitääkö mun olla mun koko elämäni tällainen...

...ja mihin se viekään
ja pitääkö avata ovia joita en voi ehkä sulkea enää
ja pitääkö auringon paistaa
kun haluaisin jäädä vaan nukkumaan
Pimeys - Hetki vielä

Ei ilmeisesti mennä enää vanhoilla kaavoilla, ei tän romahduksen vielä pitänyt tulla. Tuli sit kuitenkin, prkl. "Pieniä" huonoja uutisia siihen päälle vielä, kiva kiitos tätähän kaipasinkin.

Kestoahdistus on täällä taas. Vois tehdä asialle jotain, jos ois edes pientä aavistusta siitä, mistä hitosta tää johtuu. Apteekkireissullakin hajotti, kun hain lisää melatoniineja, saa niitäkin sit vetää reilummin, vaikkeivät ilmeisesti mitään autakaan taas. Kiva odottaa siinä reseptipisteellä hokemassa itelleen, että nyt ei vaan itketä ja piste. Samalla reissulla hain vähän mässyjä kaupasta, mutta tossa ne lojuu pöydällä, ei saa niitäkään syötyä. Erakoidun aika taitavasti vaikka tiiän, että siitä on enemmän haittaa kuin hyötyä. Kai se on sitä, kun ei jaksa itekkään itsensä seuraa, niin ei sit muidenkaan tarvii mua tälläsenä katella.

Joskus on ikävä diapameja.

Yritän vaan pysyä ees jotenkin kasassa vielä viikonlopun yli, jos vaikka selviäis siitä kouluviikonlopusta. Sen jälkeen ei tarvii hetkeen pystyä mihinkään.

527: Kun uni ei tuu...

Oon tässä taas pari tuntia yrittänyt nukkua, mutta ei tuu mitään. Jotenkin ei yllätä. Tässä on aina nää kolme neljä vaihtoehtoa:

a.) Menen nukkumaan ihan tyytyväisenä, mutta sängyssä maatessa paniikkikohtaus hiipii päälle, milloin mistäkin. Jos se ei mene paniikkokohtaukseen asti, niin sitten mun on pakko ravata tarkastamassa milloin mitäkin koska tyhmät aivot ajattelee, että jotain pahaa tapahtuu jos sen jättää tekemättä.

b.) Tässäkin meen yleensä ihan tyytyväisenä nukkumaan. Parin minuutin sisällä peiton alle kömpimisestä itken milloin mistäkin syystä, aina en itsekään hahmota sitä syytä. Sitä itkemistä riittää sit vähintään pari tuntia.

c.) Taas (ylläri) ihan tyytyväisenä sänkyyn. Ei paniikkia eikä itkua, sitä ehtii aina hetken ajattelemaan että jes, nyt voisin jopa nukahtaa. Mutta ehei, ei tietenkään. Liikaa ajatuksia, ei välttämättä mitenkään negatiivisia, mutta valvottavat kuitenkin. Tai en tiiä valvottaako ne ajatukset, osaan tyhjentää mielen aika hyvin, muttei sekään auta. En vaan osaa rentoutua. Muutaman tunnin jälkeen sitä alkaa jo vituttaa niin paljon, ettei sinä yönä kannata enää edes haaveilla nukkumisesta.

d.) Vedän unilääkkeet naamariin ja nukun vähintään seuraavat 14h, koko seuraava päivä menee palellessa ja koomaillessa tajuamatta mistään mitään.

Ei vaan tajua. Tiiän kyllä, että hautaan päivisin tekemiseen kaikki ne asiat, joita en osaa/jaksa/halua käsitellä, mutta ei se oo ennen näin vahvasti vaikuttanut (paitsi siinä vaiheessa kun kaikki taas hajoaa käsiin, mutta ei sen pitäis ihan vielä tapahtua jos mennään samalla kaavalla kuin aikaisemmin). Melatoniinitkin on yhtä tyhjän kanssa tällä hetkellä.

Hiton kiva olla joku nukkumisvammainen taas, etenkin kun se koulu alkaa viikonloppuna. Haluis siellä olla ihan töks väsymyksen takia. Aamutallitkin on taas sitä, että hoidan hommat mahdollisimman nopeesti pois alta, kun ei vaan jaksa tehdä mitään ylimäärästä. En tosin tiiä mitä se kiiruhtaminen auttaa, kun en kuitenkaan nuku päikkäreitä, tässä vaiheessa ne venähtäis liikaa ja se ois heippa viimeisellekin toivolle yöunista.

Eikä auta ees viina, tyhmä vaihtoehto mutta kokeiltu sekin.

PLAAAH.

526: Ihmeitä ei pidä odotella. Ihmeitä pitää tehdä.

Epävakaa pahimmillaan (parhaimmillaan?). Jotenkin kierolla tavalla tykkään tästä, vaikka huonot hetket onkin tosi huonoja, on vastapainoksi hyvät hetket jopa pelottavan hyviä. Ei mitään (hypo)maniaa kuitenkaan onneksi, ei mee överiksi se puoli.

Oon käynyt tällä viikolla kolme kertaa salilla, eilen rohkaistuin sen verran, että ostin kymppikortin sinne. Ois täällä muitakin saleja, mutta jotenkin taas päädyin kaikista vaihtoehdoista sinne, jossa kävin pari vuotta sitten pahimpina syömishäiriöaikoina rääkkäämässä itseäni. Vakioporukka on siellä tässä ajassa ehtinyt onneksi vaihtua (ne varmaan ajattelis että jaahas taas mennään), mutta muuten paikka on ihan entisellään. Ehkä se vähän helpottaa, ehkä en jaksa stressata siellä käymisestä sen takia, kun se on tauosta huolimatta tuttu paikka. Unohdin rannetuenkin toki heti tokalla käynnillä, mutta loppuvaiheessa en enää uhrannut ajatustakaan sille tosiasialle, että kaikki näki noi arvet. Tänään oli taas vähän helpompaa. Ehkä ei oo pakko piilotella?

Pelkäsin, että salipäivinä en jaksais lenkittää koiria kunnolla, ihmisten ilmoilla liikkuminen on kuitenkin aika väsyttävää puuhaa. Mutta mitäpä vielä... Lenkit on pidentyneet varmaan puolella, koska salipäivinä vaan on niin paljon parempi olla.

Oon jaksanut käydä myös täydentämässä vaatevarastoa, haahuillut ympäri kirpparia ja kaikkia mahdollisia kauppoja, metsästänyt halvalla vaatteita, joista saa tuunaamalla kivoja. Toren agitreeneissä olin pelottavan paljon äänessä, nauroin keskellä ylivaikeaa rataa (joka ei sit loppujen lopuksi ollutkaan kovin vaikea) ja treenien jälkeen unohduin vielä puoleksi tunniksi juttelemaan muiden kanssa. Ens kuussa lyllerökin pääsee agiliitelemään, toivottavasti osuu yhtä kiva ryhmä sinnekin!

Haaskasin tänään myös tunnin työkkärikäynnillä, mutta onpahan asiat taas selkeämpiä. Tällä kertaa kävin jonkun ihan vieraan tyypin luona, joka ilmeisesti jatkossa hoitaa mun asioita. Ja tää oli ensimmäinen kerta, kun mun suunnitelmia ei lytätty työkkärissä! Valitin sille myös vähän siitä, millasta kohtelua oon aikasemmin työkkärissä saanut, ja se oli (tai sanoi olevansa, samapa tuo) jopa samaa mieltä mun kanssa asioista. Oon aika hämilläni edelleen. Ja mulla on pari harkinnassa olevaa ihan ookoo vaihtoehtoa nyt, täytyy miettiä niitä ajan kanssa. Mut ei silti pakkoa mihinkään, tosin tuethan multa on jo viety (tosin on kuulemma pieni mahdollisuus saada ne takasin) niin ei mulla mitään menetettävää ole, vaikken pakkoihin suostuisikaan.

Joo, niin kauan kun oon jossain poissa kotoa tai täällä on jotain kivaa tekemistä, ni asiat on yleensä aika hyvin. Huomaa taas, kuinka paljon perseensä ylös hinaaminen oikeasti auttaa. Mutta sit tylsinä hetkinä kaikki kaatuu päälle. Eilen sain paniikkikohtauksen kirjan takia, liippas vaan aihe liian läheltä omaa elämää. Aattelin silti jatkaa sitä tänään, ehkä oon vähän tyhmä. Yks yö olin ahdistuksissani raapinut reiden verille. Välillä tekis mieli vaan kuolla. Kaikkea paskaa. Nyt on hyvä hetki ni en jaksa miettiä niitä.

Toivon vaan, että joku lyö mua ihan helvetin lujaa, jos alan pelleilemään syömisten kanssa. Koska oon liikkunut näin paljon viimeksi syömishäiriöaikoina, on varmaan ihan normaaliakin, että ne ajatukset yrittää tunkea pintaan. Oon ainakin tähän asti onnistunut syrjäyttämään ne ja on mulla aika iso usko siihen, että pystyn siihen jatkossakin, mutta kyllä se silti vähän huolettaa. En vaan halua siihen helvettiin takasin enää.

525: Jaksat vielä jonkin aikaa tätä paikkaa

Oon aika laiska kirjoittamaan mitään nykyään, enkä pelkästään blogien suhteen. Vähän on foorumeillakin hiljaista, kauheesti jaksa osallistua niissäkään mihinkään just nyt.

Ei siis mene mitenkään kehuttavasti. Ei vaan jaksa tehdä mitään. Kai tää on tätä, ehti tottua maalaiselämään ja lapsyydenystävän seuraan, ja nyt yrittää taas sopeutua takaisin kaupunkiin, vaikken edes tiedä mitä teen täällä. Muuttosuunnitelmat syksylle oli jo hetken pelottavan varmoja, mutta törmäsinpä tuossa lähistöllä olevaan kouluun, jossa ois haku vielä käynnissä... Ois aika iso suunnitelmien nopeuttaminen jos pääsis sinne, mulla ei tosin oo (paperilla, käytännössä kyllä) niin paljoa kokemusta mitä sinne vaaditaan, mutta jos pääsis haastatteluun asti, osaan kuitenkin halutessani haastatteluissa paikata papereista puuttuvat asiat aika helposti. Ehkä täällä asuminen vois olla ihan siedettävää, jos ois enemmän tekemistä? Eikä se ois kuitenkaan vuotta kauempaa ja työkkärikin lakkais ahdistelemasta...

Tänään aamulenkillä hymyilin kiitollisena, kun sain hetken jutella vastaantulijan kanssa, joka halusi rapsuttaa koiria. Ei jaksaisi jatkuvasti olla vaan yksin itsensä kanssa, mutta jotenkin onnistuin taas juuttumaan masennuskuoppaan, niin ei jaksa olla mitenkään sosiaalinenkaan. Toisaalta tää on aika hauska, oon ennen kiertänyt vastaantulijat mahdollisimman kaukaa, ettei vaan tarvitse puhua kenellekään, todennut vaan, että on kamala kiire, jos joku on yrittänyt tulla juttelemaan tai moikkaamaan koiria. Nyt välillä oikeen hakemalla haen niitä tilanteita, enkä jaksa edes stressata niistä.

Mietin vielä eilen, että ehken enää yritä hilata itteäni ylös täältä (vuosisadan krapula saattoi toki vaikuttaa asiaan). Oon kuitenkin niin monta kertaa sitä tehdessä päättänyt, että nyt oli sitten viimeinen kerta. Nyt en taas tiedä. Sen verran ajattelin auttaa itseäni, että hankin huomiselle lenkkiseuraa naapurikaupunkiin, saa hetkeksi vaihtaa maisemaa ja pölistä vaan koirajuttuja.

Jos mä nyt kuitenkin olen olemassa, niin sama se kai on hilata ittensä taas ylös täältä, oli kuinka vaikeeta tahansa. Teoriassa se on oikeastaan aika helppoa, kun oon niin tottunut tekemään sitä, mutta käytäntö aina vähän tökkii. Pitää taas lakata hokemasta sitä "en jaksa"-paskaa, kääntää se siihen suuntaan että jaksaa. Ja vaikkei jaksaisikaan, hilata silti perseensä ylös sängystä, kun ei siihen mitään fyysistä estettäkään ole. Ulkoilla ja treenata koirien kanssa, jatkaa koulukirjan pyörittelyä (lause sieltä ja toinen täältä-tekniikkahan on ihan riittävä?), nähdä ihmisiä, tehdä ruokaa ja syödä, korjata tää vituilleen mennyt unirytmi, jatkaa kesken olevia projekteja, kun ei ne ajatuksen voimallakaan etene yms.

Ja kääntää ne hemmetin ajatukset takaisin oikeaan suuntaan. Tää taitaa olla mulle itse asiassa helpoin kohta, oon tehnyt sen niin monta kertaa.

Ei silti jaksais lähteä taas siihen samaan. Mut vaihtoehdot taitaa olla aika vähissä.

Päästiin me sentään taas Toren kanssa palaamaan agikentille perjantaina, toivottavasti voidaan taas jatkaa treeneissä normaalisti. Tekis tälle päänupille hyvää.

524: Elämän voi ymmärtää vain taaksepäin ja kuitenkin sitä on elettävä eteenpäin

Jotain positiivisempaa välillä.

Perjantaista maanantaihin keskellä metsää mökillä. Päivät on ollut täynnä tekemistä, oon autellut porukoita pihatöissä, tutkinut paikan vanhaa tallia (josko sitä vähän remppaisi..), tehnyt rakennushommia, rämpinyt pitkin metsiä, kuunnellut hiljaisuutta ja tänään kävin vielä moikkaamassa vanhaa hoitohevosta + ratsastamassa samalla tallilla asuvaa uutta hevosta, jota en ollut aikaisemmin nähnytkään. En ollut käynyt siellä moneen vuoteen, mutta silti tallin pihaan ajaessa tuntui tosi kotoisalta, ja vanhat tutut kävi sanomassa, kuinka kiva on nähdä mua siellä. Jatkossakin saan käydä siellä auttelemassa ja ratsastamassa aina, kun näillä suunnilla pyörin. On taas yksi pakopaikka jonne mennä, kun alkaa muiden seura ottaa päähän, siellä saa olla itsekseen tai sellaisten ihmisten kanssa, joihin mulla ei ole koskaan mennyt hermot.

Sain mökillä nukuttuakin ihan älyttömän hyvin! Iltaisin vaan pää tyynyyn ja nukahdin ennen ensimmäistäkään ajatusta. Johtuiko se sitten siitä, että tuli oltua kaikki päivät ulkona, vai hiljaisuudesta ja pimeydestä, varmaan molemmista. Koiratkaan ei jaksaneet hyppiä mun kimpussa yöllä, kun saivat ulkoilla lähemmäs 10 tuntia päivässä. On vaan nekin onnellisimmillaan maalla.

Oon nähnyt ihmisiäkin, mutta lähinnä vittuuntunut niihin. Kaikki mökillä vietetyt päivät ois ollut alusta loppuun ihan älyttömän hyviä, mutta ne ihmiset. Jos ois vaan saanut erakoitua sinne, niin ois saanut vähän ladattua akkuja.

Joka tapauksessa oon taas kehitellyt muutamia suunnitelmia, alotan oman remppaus-rakennus-pellonmylläysprojektin mökillä ihan viimeistään ensi vuonna, eiköhän sitä tänäkin vuonna jotain alkua saa tehtyä. Huomenna alkaa toivottavasti selviämään ongelma nimeltä Tore. Jos sais jotan selvyyttä jatkosta sen suhteen.

Mulla on tällä hetkellä vaan yksi ongelma, johon mulla ei ole mitään ratkaisua, ei edes mitään "no tota vois kokeilla, auttaa tai ei"-vaihtoehtoa. Tää tulee tietämään valvottuja öitä, mutta ehkä keksin sen ratkaisun joskus. Mutta en nyt jaksa kirjottaa siitä sen enempää. Ärsyttää vaan, kun normaalisti keksin kaikkeen aina heti ongelman tiedostamisen jälkeen ratkaisuvaihtoehtoja, niin nyt oon vähän hukassa.

523: Ei ole olemassa mitään sellaista asiaa kuin pysyvä mielenrauha

Pöff, yritin kirjoittaa tänään aikaisemminkin, mutta jäin taas tuihottamaan tyhjää ruutua, joten se siitä.

Epävakaa on taas vauhdissa. Oon tässä 12 tunnin sisällä ehtinyt vittuuntua ihmisiin, todennut rakastavani ihmisiä (mitähän hittoa aivot), halunnut kuolla, miettinyt miksi ihmeessä jotkut haluavat kuolla, suuttunut lapsuudenystävälle ja minuutin päästä ollut taas ajattelemassa, kuinka parempaa ystävää ei voi löytää. Keksinyt uuden syyn mun ihmissuhteita vaikeuttavalle käytökselle ja tajunnut, että teen sitä myös lapsuudenystävän kanssa, en vaan yhtä selkeästi. En oo vielä keksinyt, miten sitä voisi muuttaa, mutta oon päättänyt selvittää senkin. Pari viikkoa ja se on hoidettu pois alta, jos yhtään itseäni tunnen. Nauranut isoveljen kanssa ja "pakottanut" sen korjaamaan mun koneen, ollut samaan aikaan vittuuntunut ja iloinen siitä, että kerrankin ehtii olemaan pidemmän aikaa samassa paikassa kuin se. Haluaisin erakoitua, mutta samalla suunnittelen festarireissuja ja muita menoja kavereiden kanssa.

En oikeen enää tiedä, onko tämä hauskaa vai tosi vittumaista. Kai vähän molempia. Näin kännissä enemmän hauskaa, mutta eiköhän se huomenna taas vituta.

Sain sentään perseeni laahattua mökille, ja saan kerrankin olla täällä yön yli pelkästään koirat seurana. En oo tainnut koskaan ennen nukkua täällä yksin. Tupakkareissu täytyy täällä hoitaa ilman koiria, ei huvita viedä niitä susien syötiksi, mutta muuten on onneksi ne seurana. Oon ehtinyt kaupunkilaistua liikaa vuosien aikana, ennen ei ihmetyttänyt pimeys eikä metsän elukat, ei ne nytkään onneksi pelota, mutta jotain varovaisuutta on tunkenut mukaan kuvioon.

Kai sitä tavallaan yrittää löytää jotain tasapainoa. Jos tää epävakaa hyppii näin pahasti silmille, niin jotain on pakko muuttaa. Täytyy taas selvittää, mikä olikaan sopiva määrä erakoitumista tai toisten seuraa, paljonko sitä pitäisikään osata nukkua ja ulkoilla jne. Oon selvittänyt ne aika monta kertaa, mutta tilanteet muuttuu...

Mutta vaikka oonkin tänään ollut sitä mieltä, ettei enää jaksa yrittää mitään ja parempi antaa vain kaiken olla ja kadota pois, ettei enää todellakaan jaksa painia minkään masennuksen kanssa, niin nyt on taas yllättävän hyvä. Kyllä mä edelleenkin osaan hilata itteni sieltä kuopasta pois, tai tänään muut on tainneet hilata? Oon vaan mennyt mukana, vaikka tavallaan olisikin halunnut maata koko päivän sängyssä piilossa. Mut jos oisin pysynyt vaan siellä, haluisin varmaan edelleen kuolla. Nyt en halua.