Oon käynyt tällä viikolla kolme kertaa salilla, eilen rohkaistuin sen verran, että ostin kymppikortin sinne. Ois täällä muitakin saleja, mutta jotenkin taas päädyin kaikista vaihtoehdoista sinne, jossa kävin pari vuotta sitten pahimpina syömishäiriöaikoina rääkkäämässä itseäni. Vakioporukka on siellä tässä ajassa ehtinyt onneksi vaihtua (ne varmaan ajattelis että jaahas taas mennään), mutta muuten paikka on ihan entisellään. Ehkä se vähän helpottaa, ehkä en jaksa stressata siellä käymisestä sen takia, kun se on tauosta huolimatta tuttu paikka. Unohdin rannetuenkin toki heti tokalla käynnillä, mutta loppuvaiheessa en enää uhrannut ajatustakaan sille tosiasialle, että kaikki näki noi arvet. Tänään oli taas vähän helpompaa. Ehkä ei oo pakko piilotella?
Pelkäsin, että salipäivinä en jaksais lenkittää koiria kunnolla, ihmisten ilmoilla liikkuminen on kuitenkin aika väsyttävää puuhaa. Mutta mitäpä vielä... Lenkit on pidentyneet varmaan puolella, koska salipäivinä vaan on niin paljon parempi olla.
Oon jaksanut käydä myös täydentämässä vaatevarastoa, haahuillut ympäri kirpparia ja kaikkia mahdollisia kauppoja, metsästänyt halvalla vaatteita, joista saa tuunaamalla kivoja. Toren agitreeneissä olin pelottavan paljon äänessä, nauroin keskellä ylivaikeaa rataa (joka ei sit loppujen lopuksi ollutkaan kovin vaikea) ja treenien jälkeen unohduin vielä puoleksi tunniksi juttelemaan muiden kanssa. Ens kuussa lyllerökin pääsee agiliitelemään, toivottavasti osuu yhtä kiva ryhmä sinnekin!
Haaskasin tänään myös tunnin työkkärikäynnillä, mutta onpahan asiat taas selkeämpiä. Tällä kertaa kävin jonkun ihan vieraan tyypin luona, joka ilmeisesti jatkossa hoitaa mun asioita. Ja tää oli ensimmäinen kerta, kun mun suunnitelmia ei lytätty työkkärissä! Valitin sille myös vähän siitä, millasta kohtelua oon aikasemmin työkkärissä saanut, ja se oli (tai sanoi olevansa, samapa tuo) jopa samaa mieltä mun kanssa asioista. Oon aika hämilläni edelleen. Ja mulla on pari harkinnassa olevaa ihan ookoo vaihtoehtoa nyt, täytyy miettiä niitä ajan kanssa. Mut ei silti pakkoa mihinkään, tosin tuethan multa on jo viety (tosin on kuulemma pieni mahdollisuus saada ne takasin) niin ei mulla mitään menetettävää ole, vaikken pakkoihin suostuisikaan.
Joo, niin kauan kun oon jossain poissa kotoa tai täällä on jotain kivaa tekemistä, ni asiat on yleensä aika hyvin. Huomaa taas, kuinka paljon perseensä ylös hinaaminen oikeasti auttaa. Mutta sit tylsinä hetkinä kaikki kaatuu päälle. Eilen sain paniikkikohtauksen kirjan takia, liippas vaan aihe liian läheltä omaa elämää. Aattelin silti jatkaa sitä tänään, ehkä oon vähän tyhmä. Yks yö olin ahdistuksissani raapinut reiden verille. Välillä tekis mieli vaan kuolla. Kaikkea paskaa. Nyt on hyvä hetki ni en jaksa miettiä niitä.
Toivon vaan, että joku lyö mua ihan helvetin lujaa, jos alan pelleilemään syömisten kanssa. Koska oon liikkunut näin paljon viimeksi syömishäiriöaikoina, on varmaan ihan normaaliakin, että ne ajatukset yrittää tunkea pintaan. Oon ainakin tähän asti onnistunut syrjäyttämään ne ja on mulla aika iso usko siihen, että pystyn siihen jatkossakin, mutta kyllä se silti vähän huolettaa. En vaan halua siihen helvettiin takasin enää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti