552: Minä kaipaan kotiin, en vain ole löytänyt kotiani vielä

Välillä on niitä päiviä, jolloin olisi valmis tekemään ihan mitä tahansa, että saisi palata vanhoihin hyviin aikoihin edes hetkeksi. Siihen aikaan, kun koulun lisäksi treenasin agilityä pikkupiskin kanssa ja kiertelin sen kanssa aginäytöksiä plus asuin puoliksi tallilla. Koulussa osasin ignoorata kiusaajat ihan täysin, sekös niitä harmitti. En mä niiden sanoista sillon välittänyt tippaakaan. Tulevaisuus näytti selkeeltä, tiesin mitä halusin ja mulla oli selvät suunnitelmat unelmien saavuttamiseksi. Olin se yllytyshullu, joka kävi hakemassa estekisoista ruusukkeita, vaikken ennen ekoja kisoja ollutkaan koskaan hypännyt. Talliporukan luottotyyppi, välienselvittelijä, ongelmatilanteiden ratkaisija. Aina sanavalmis ja yleensä myös aina äänessä. Se, jonka käsissä nuorimmat roikkuivat hakemassa turvaa, kun käveltiin aina välillä öisin grillille pimeän metsän läpi. Yksi tallinomistajan suosikeista, oma-aloitteinen, aina valmiina auttamaan. Itsevarma, oikealla asenteella liikenteessä hevosten kanssa, sain aina hoitaa tallin vaikeimmat hevoset ja rakastin sitä hommaa. Aloittelijoiden lemppari, se, jolta uskalsi helpoiten tulla kysymään neuvoja, eikä mun opetustaitojakaan koskaan moitittu, kun joskus päädyin vetämään tunteja. Ja ai hitsi että mä nautin siitä aloittelijoiden opettamisesta, siinä oppi itsekin samalla ihan älyttömästi. Etenkin nuorimmilta sai sellaisia kysymyksiä, joita ei ollut aikaisemmin tajunnut miettiä ollenkaan.

Ehkä eniten mulla on ikävä niitä öitä, jolloin istuttiin tallinvintin ulkorappusilla L:n kanssa juttelemassa auringonnousuun asti. Silloin mä vielä osasin puhua ihan mistä vaan.

Jossain vaiheessa vaan romuttui kaikki. L kuoli, hoito- ja kisaponi myytiin ilman ennakkovaroitusta, tipuin yhdeltä tallin uudelta hevoselta aika pahasti, tosin ois siinä tilanteessa voinut käydä huonomminkin. Lopetin hevostelun, koko talli lopetti toimintansa, niin ei ollut muuta mahdollisuutta. Plus aloin pelkäämään hevosia. Yhtäkkiä en uskaltanut enää kiertää edes aginäytöksissä (kiitos paniikkihäiriö), joten koko lajin treenaaminen jäi siihen. Aloin kuuntelemaan kiusaajia ja uskomaan niiden sanoja. Kotona oli jatkuvasti riitaa, missään ei ollut hyvä olla. Siihen soppaan vielä muutamia ihmisiä, joihin ei ois pitänyt koskaan luottaa, plus asioita joista en vieläkään aio kirjoittaa edes salaisen puolelle. Ei ihme että vähän hajotti.

Nousin sieltä masennuskuopasta vielä reiluksi vuodeksi ylös. Siedätin itseni uudestaan hevosiin, oon ihan älyttömän kiitollinen siitä, että vanha talliporukka houkutteli mut takaisin, kun saatiin vanhalle tallille uusi omistaja. Muistan vieläkin sen, miten mut istutettiin heti tallin isoimman hevosen selkään ja meinasin pyörtyä kauhusta :D Meni pari viikkoa, ja olin taas hevosten kanssa yhtä varma kuin ennenkin. Aika nopeesti kuitenkin vaihdoin tallia, en kestänyt sitä paikkaa enää, liikaa muistoja kai. Lapsuudenystävä seuras mua yksityistallille ja muutettiinkin melkein kokonaan sinne, ei mua paljoa kotona näkynyt. Se oli kivaa niin kauan kuin sitä kesti. Kävin siellä kyllä vielä masennuksen aikaankin, mutta aina vaan harvemmin. Uusista kouluista vähän lisää paskaa niskaan, opettajien ja muun henkilökunnankin suunnalta, kiitos vaan vitusti ja suuret pahoittelut siitä, etten osannut kaikkea jo valmiiksi ennen koulun alkua, eikä musta ollutkaan ilmaiseksi työntekijäksi. Sen koulun lopettamisen jälkeen lojuinkin 6kk sängynpohjalla miettimässä, että vois tappaa ittensä, mutten jaksanut nousta ylös tehdäkseni sitä.

Päädyin sit pakenemaan ongelmia ja muuttamaan kauemmas, kaikki oli taas hetken kivaa, mutta kyllä ne ongelmat perässä aina tulee, vaikka kuinka juoksis karkuun. Ehkä pieni välimatka on tehnyt ihan hyvää, oon saanut sentään aika ison osan menneisyydestä käsiteltyä. Koulusta löytyi onneksi hyvä terkkarikin, joka sai mut puolpakolla polille, sain ekaa kertaa elämässäni apua tän pään kanssa.

Oon päässyt aika pitkälle. Pystyn jo olemaan lapsuudenystävän seurassa se sama melkein aina äänessä oleva itsevarma yllytyshullu, joka olin ennen. Ehkä vähän aikuismaisempi, vaikken ole siitäkään aina ihan varma... Kun vielä pystyis olemaan yhtä täysillä oma itsensä muidenkin seurassa, niin alkais jo olemaan voiton puolella. Eiköhän sekin vielä joskus onnistu. Koska mulla on myös ikävä sitä, mitä mä olin itse ennen, ei pelkästään sitä, mitä mun ympärillä oli.

Ei pitänyt kirjottaa näin pitkästi, mutten osannut lopettaa ajoissa, hukkasin koko testin pointinkin jossain vaiheessa :D Mulla siis oli joku hyvä idea mielessä, mutta kadotin sen kun en osannut pysyä pelkästään aiheessa x.