Mhhh. Piti mennä jo täksi yöksi uudelle kämpälle, kun en täällä vanhallakaan pystyis olemaan, mutta olin laiska ja jäin tänne. Sain sentään avaimet haettua ja osan tavaroista siirrettyä, lisäks oon jostain syystä nykyään tosi nopee tutustumaan naapureihin. Niihin koirallisiin tietysti, ja piskeillä onkin siellä sit leikkiseuraa oottamassa :)
Huomenna siirtyy toivottavasti kaikki loput tavarat. Mun joka ikinen lihas on kipeenä jo valmiiksi, kun en oo pysähtynyt pariin päivään hetkeksikään ja viime yönä en ees nukkunu minuuttiakaan. Siks aattelin ottaa tän illan rennosti, kuuma suihku, pari siideriä, mässyä ja joku leffakin tossa pyörii, ei vaan jaksa keskittyä siihen. Vaikka pää huutaakin, että pitäis käyttää tääkin aika johonkin hyödylliseen, mut kokemus tietää paremmin. Jos en tässä vaiheessa vihellä peliä poikki ja pakota itteäni rentoutumaan ees hetkeksi, ni mistään ei tuu yhtään mitään pitkään aikaan. Nyt ei saa hajota, mut ei saa myöskään nollata kunnolla. Ehkä uutenavuotena vois repästä kunnon kännit ja haistattaa elämälle paskat.
Äh, ei jaksa ees kirjottaa, vaikka kirjotettavaa ois paljonkin. Ehkä muuton jälkeen jaksaa paremmin.
maanantai 28. joulukuuta 2015
lauantai 26. joulukuuta 2015
perjantai 25. joulukuuta 2015
570
Pitkä juttutuokio lapsuudenystävän kanssa koiralauman melskatessa ympäri metsää, sukulaisten kanssa kuulumisten vaihtamista, painimatsi enon kanssa, paljon hyvää ruokaa ja (liikaa) suklaata... Hetkittäin sitä on onnistunut työntämään huolet ja murheet pois mielestä, mutta lopulta ne palaa aina takaisin. Nyt vielä lahos autokin (taaaaas), se ei vaan sovi mun metsätieajeluihin, enkä tiedä paljonko se tulee sotkemaan suunnitelmia, kun ei saada mitään varaosia siihen mistään ja huomenna pitäis ajella takasin kotiin. Just nyt paskimmassa mahollisessa kohdassa, kun ois pakkopakko olla auto käytössä joka ikinen päivä. Katotaan saadaanko siihen jotain väliaikaiskorjausta tehtyä aamulla, jos ei niin sinne meni taas kaikki suunnitelmat.
Oon ollu aika idiootti muita (itteenikin kyllä) kohtaan vikat kuukaudet, oon vasta tajunnut senkin. Vellonut syyllisyydessä, halunnu selvittää kaikki asiat nythetitässä ja ollut monta kertaa kännykkä kädessä, kirjottanut muutaman viestinkin, mutten uskaltanut lähettää niitä. Miettinyt, mitä sanoisin jos soittaisin. Lopulta kuitenkin kieltänyt ne kaikki iteltäni, en halua (uskalla) häiritä ketään mun säälittävillä selityksillä ja anteekspyynnöillä, mut sit kuitenkin pitäis. Tai kohta vikatkin ihmiset mun elämästä on häipyneet johonkin, enkä voi syyttää siitä muita ku itteeni. Enkä jaksa tätä syyllisyyttä, en mä halua ketään satuttaa, en todellakaan. En vaan aina tajuu sitä ite, et satutan kuitenkin kun pitää olla tällänen paska toisinaan. Ja sit ku välitän muista vähän liikaakin, tää syyllisyys iskee aina aika helvetin lujaa päälle joka kerta kun tajuaa satuttaneensa kuitenkin, vaikka sitä miten ois yrittänyt välttää.
En oo ollu yhtään oma itteni. Lapsuudenystävä sai mut taas muistamaan, kuka mä oikeesti olen. Yritän pitää siitä kiinni, vaikka pelkäänkin unohtavani uudelleen. Et mokaan kaiken taas.
Voiski vaan eristäytyä kaikista ihan kokonaan, ainakaan ei satuttais muita. Mut ei, kun pitää olla tällänen paska, joka ei pärjää ilman muita. Mut sit ei voi kuollakaan sen takia, ettei satuttais. Ärr.
Itseviha huipussaan taas. Oon aika hukassa muutenkin, näkee ehkä taas vähän masennuspaskan ulkopuolellekin, mut ei sit kuitenkaan kunnolla. Tietää taas mitä haluu, muttei uskalla/osaa luottaa siihen, et vois joskus onnistuakin jossain. Renkun jossain rajalla, niinhän mä aina teen.
Oon ollu aika idiootti muita (itteenikin kyllä) kohtaan vikat kuukaudet, oon vasta tajunnut senkin. Vellonut syyllisyydessä, halunnu selvittää kaikki asiat nythetitässä ja ollut monta kertaa kännykkä kädessä, kirjottanut muutaman viestinkin, mutten uskaltanut lähettää niitä. Miettinyt, mitä sanoisin jos soittaisin. Lopulta kuitenkin kieltänyt ne kaikki iteltäni, en halua (uskalla) häiritä ketään mun säälittävillä selityksillä ja anteekspyynnöillä, mut sit kuitenkin pitäis. Tai kohta vikatkin ihmiset mun elämästä on häipyneet johonkin, enkä voi syyttää siitä muita ku itteeni. Enkä jaksa tätä syyllisyyttä, en mä halua ketään satuttaa, en todellakaan. En vaan aina tajuu sitä ite, et satutan kuitenkin kun pitää olla tällänen paska toisinaan. Ja sit ku välitän muista vähän liikaakin, tää syyllisyys iskee aina aika helvetin lujaa päälle joka kerta kun tajuaa satuttaneensa kuitenkin, vaikka sitä miten ois yrittänyt välttää.
En oo ollu yhtään oma itteni. Lapsuudenystävä sai mut taas muistamaan, kuka mä oikeesti olen. Yritän pitää siitä kiinni, vaikka pelkäänkin unohtavani uudelleen. Et mokaan kaiken taas.
Voiski vaan eristäytyä kaikista ihan kokonaan, ainakaan ei satuttais muita. Mut ei, kun pitää olla tällänen paska, joka ei pärjää ilman muita. Mut sit ei voi kuollakaan sen takia, ettei satuttais. Ärr.
Itseviha huipussaan taas. Oon aika hukassa muutenkin, näkee ehkä taas vähän masennuspaskan ulkopuolellekin, mut ei sit kuitenkaan kunnolla. Tietää taas mitä haluu, muttei uskalla/osaa luottaa siihen, et vois joskus onnistuakin jossain. Renkun jossain rajalla, niinhän mä aina teen.
tiistai 22. joulukuuta 2015
569
Vähän ehkä väsyttää. Mut en jaksa niitä painajaisia ja jatkuvaa heräilyä enää, joten tyydyn niihin 2-3h uniin ja nousen ylös heti ekan heräämisen jälkeen. Vaikka yleensä painajaisia sekin aika tulee katseltua, muttei yhtä pahoja kuin myöhemmässä vaiheessa. Ootan sitä päivää, kun huomaakin nukkuneensa useamman tunnin, ehkä sekin joskus taas tulee...
Yritän tässä pakkailla loppuun, ja muutaman tunnin päästä nappaan koirat autoon ja me lähdetään suunnistamaan porukoille muutamaksi päiväksi. Jos ehtis kerrankin valoisalla perille. Joulun vois kyllä mun puolesta siirtää, ei näillä fiiliksillä eikä tällä kelillä, normaalisti se on mulle aika tärkee mutta nyt ei jaksa kiinnostua siitäkään. Mun joulu tulee tänä vuonna menevän taas rooli päällä ja suojamuurit ympärillä, en mä voi muiden joulua pilata sen takia, että mulla on paska olla. Eikä muutenkaan saa huolestuttaa ja tunteet niiden ihmisten seurassa on edelleen kielletty (siis mun pään mielestä). No, ei voi mitään. Ehkä pieni etäisyys muuttojuttuihin sun muihin voi tehdä ihan hyvääkin, siellä ei ainakaan oo tyhjyyttä ja muuttolaatikoita jatkuvasti muistuttamassa asiasta. Ja pääsee näkemään lapsuudenystävää, se sentään yleensä piristää hetkeksi.
Ja tietty koirat pääsee juoksemaan. Mulla on niin huono omatunto, kun ne on olleet niin vähällä liikunnalla. Viime viikolla taidettiin käydä kaks tai kolme kertaa metsässä, ja niistäkin vaan yks oli kunnon lenkki, muut jotain puolen tunnin pikapyrähdyksiä ihan vaan siksi, että pääsis hetkeksi eroon siitä paska koiranomistaja-fiiliksestä. Eilen oltiin sentään tunti, mut sekin meni laahustaen. Aika vähästä, ainakin jos vertaa siihen, että normaalisti me vietetään vähintään vähän alle pari tuntia päivässä metsässä seikkaillen. Onneks noi kestää vähemmänkin liikuntamäärän, mut ei se oo silti millään tavalla oikein niitä kohtaan. Kun ei koiria oo luotu olemaan 24/7 neljän seinän sisällä kuitenkaan. Pitäs ryhdistäytyä ees niiden lenkittämisen suhteen, tekis omallekin päälle ihan hyvää.
Ei mulla mitään kummempaa kirjoitettavaa ole (tai joo, muttei nyt jaksa), halusin vaan tulla vielä tätä kautta toivottamaan teille kaikille ihanille oikein hyvää ja kivaa joulua!<3
Yritän tässä pakkailla loppuun, ja muutaman tunnin päästä nappaan koirat autoon ja me lähdetään suunnistamaan porukoille muutamaksi päiväksi. Jos ehtis kerrankin valoisalla perille. Joulun vois kyllä mun puolesta siirtää, ei näillä fiiliksillä eikä tällä kelillä, normaalisti se on mulle aika tärkee mutta nyt ei jaksa kiinnostua siitäkään. Mun joulu tulee tänä vuonna menevän taas rooli päällä ja suojamuurit ympärillä, en mä voi muiden joulua pilata sen takia, että mulla on paska olla. Eikä muutenkaan saa huolestuttaa ja tunteet niiden ihmisten seurassa on edelleen kielletty (siis mun pään mielestä). No, ei voi mitään. Ehkä pieni etäisyys muuttojuttuihin sun muihin voi tehdä ihan hyvääkin, siellä ei ainakaan oo tyhjyyttä ja muuttolaatikoita jatkuvasti muistuttamassa asiasta. Ja pääsee näkemään lapsuudenystävää, se sentään yleensä piristää hetkeksi.
Ja tietty koirat pääsee juoksemaan. Mulla on niin huono omatunto, kun ne on olleet niin vähällä liikunnalla. Viime viikolla taidettiin käydä kaks tai kolme kertaa metsässä, ja niistäkin vaan yks oli kunnon lenkki, muut jotain puolen tunnin pikapyrähdyksiä ihan vaan siksi, että pääsis hetkeksi eroon siitä paska koiranomistaja-fiiliksestä. Eilen oltiin sentään tunti, mut sekin meni laahustaen. Aika vähästä, ainakin jos vertaa siihen, että normaalisti me vietetään vähintään vähän alle pari tuntia päivässä metsässä seikkaillen. Onneks noi kestää vähemmänkin liikuntamäärän, mut ei se oo silti millään tavalla oikein niitä kohtaan. Kun ei koiria oo luotu olemaan 24/7 neljän seinän sisällä kuitenkaan. Pitäs ryhdistäytyä ees niiden lenkittämisen suhteen, tekis omallekin päälle ihan hyvää.
Ei mulla mitään kummempaa kirjoitettavaa ole (tai joo, muttei nyt jaksa), halusin vaan tulla vielä tätä kautta toivottamaan teille kaikille ihanille oikein hyvää ja kivaa joulua!<3
perjantai 18. joulukuuta 2015
568
Pirun yöt. Vikat kolme (vai neljä en muista) yötä oon nukkunut ensin pari tuntia putkeen ihan hyvin, sen jälkeen heräillyt 30-60min välein joko siihen, että itken tai siihen, että mulla on paniikkikohtaus päällä. Oon käynyt unissani läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat itsaritavat, kun en niitä hereillä suostu miettimään. Paljon apua siitäkin, kun ne siirtyy sit vaan uniin -.- Oishan kuolema helppo. Ja vaikka oon sen(kin) suhteen päättänyt et ei, ni silti vähän pelkään itteeni. On mulla paremmassakin kunnossa esim. ajaessa tullu mieleen, kuinka helppoa ois vaan pamauttaa päin kalliota tai vaikka rekan alle, tai radan suunnassa kävellessä, kuinka helppoo ois vaan painella junan alle (vaikka aina saarnaankin siitä, että jos ittensä tappaa ni ei ainakaan tarvi aiheuttaa ulkopuolisille vahinkoa). Ja oon joutunu käyttään kaikki voimani siihen, etten oo tehny mitään typerää.
Pitäis jaksaa hoitaa asioita, mut ei. Koomaan vaan kaikki päivätkin sängyssä, joko peiton alle käpertyneenä ajatuksissa jumittaen tai telkkaria tuijottaen, harvoin jaksan ees avata konetta, vaikka tääkin aina siinä vieressä on. Ei pysty syömään, tänäänkin oon vaan näykkiny olemattoman määrän salaattia. Oon taakka kaikille ja muutenkin taas vaan pilaan kaiken. Treenikaverikin on yrittänyt pitää yhteyttä ja oon sille välillä jotain tainnu kitistäkin, mut yleensä keksin vaan jonkun tekosyyn miksei ehdi/jaksa/pysty lähtemään lenkittään koiria yhdessä. En mä haluu kenenkään näkevän mua tälläsenä, mut en osaa (jaksa) tehdä tälle ololle mitään. Eikä oikeestaan ees kiinnosta. Treeneihinkään en oo jaksanu raahautua, vaikka se varmaan vähäks aikaa piristäiskin.
Viime yönä hengasin sängyllä terä kädessä, mut päätin kuitenkin lopulta et se on edelleen kiellettyjen asioiden listalla. Vaikka oiskin auttanu ees hetkeksi.
Onneks koirat pakottaa nostaan perseensä ylös muutaman kerran päivässä. Ja kerran viikossa hoitotamma, kun en sen sairastumisen jälkeen pystynytkään lopettamaan siellä käymistä, tiputin käynnit vaan siihen kertaan viikossa, satunnaisesti useemmin jos sen omistaja kaipaa siellä apua. Eilenkin aamulla se töni mua turvallaan kun hajoilin sen karsinassa, ja taluttelulenkillä tunki turpaansa jatkuvasti mun taskuun herkkujen toivossa, hassu pieni luottoponi. Ja onhan ne tallin muutkin hevoset tutustumisen jälkeen tosi kivoja, villimpikään ei enää perseile mun seurassa melkeinpä koskaan.
Oon ehkä vähän kännissä, joten en tie miten ymmärrettävää mun kirjotukset on, kunhan halusin pitkästä aikaa purkaa johonkin. Enkä uskalla vielä mennä nukkumaan, vaikka väsyttäiskin, ku en jaksa niitä unia.
Pitäis jaksaa hoitaa asioita, mut ei. Koomaan vaan kaikki päivätkin sängyssä, joko peiton alle käpertyneenä ajatuksissa jumittaen tai telkkaria tuijottaen, harvoin jaksan ees avata konetta, vaikka tääkin aina siinä vieressä on. Ei pysty syömään, tänäänkin oon vaan näykkiny olemattoman määrän salaattia. Oon taakka kaikille ja muutenkin taas vaan pilaan kaiken. Treenikaverikin on yrittänyt pitää yhteyttä ja oon sille välillä jotain tainnu kitistäkin, mut yleensä keksin vaan jonkun tekosyyn miksei ehdi/jaksa/pysty lähtemään lenkittään koiria yhdessä. En mä haluu kenenkään näkevän mua tälläsenä, mut en osaa (jaksa) tehdä tälle ololle mitään. Eikä oikeestaan ees kiinnosta. Treeneihinkään en oo jaksanu raahautua, vaikka se varmaan vähäks aikaa piristäiskin.
Viime yönä hengasin sängyllä terä kädessä, mut päätin kuitenkin lopulta et se on edelleen kiellettyjen asioiden listalla. Vaikka oiskin auttanu ees hetkeksi.
Onneks koirat pakottaa nostaan perseensä ylös muutaman kerran päivässä. Ja kerran viikossa hoitotamma, kun en sen sairastumisen jälkeen pystynytkään lopettamaan siellä käymistä, tiputin käynnit vaan siihen kertaan viikossa, satunnaisesti useemmin jos sen omistaja kaipaa siellä apua. Eilenkin aamulla se töni mua turvallaan kun hajoilin sen karsinassa, ja taluttelulenkillä tunki turpaansa jatkuvasti mun taskuun herkkujen toivossa, hassu pieni luottoponi. Ja onhan ne tallin muutkin hevoset tutustumisen jälkeen tosi kivoja, villimpikään ei enää perseile mun seurassa melkeinpä koskaan.
Oon ehkä vähän kännissä, joten en tie miten ymmärrettävää mun kirjotukset on, kunhan halusin pitkästä aikaa purkaa johonkin. Enkä uskalla vielä mennä nukkumaan, vaikka väsyttäiskin, ku en jaksa niitä unia.
keskiviikko 2. joulukuuta 2015
567
Tää on taas näitä öitä. Ku nukkumaanmennessä tuntuu siltä, et vois nukahtaa vaikka pystyyn (sitä se monen yön valvominen teettää), mut just ku on nukahtamassa ni vaan hajoo ja paniikit iskee päälle. Ei saa henkeä, pyörryttää, itkettää, oksettaa, hokee jatkuvasti itelleen eisaaviiltääeisaaviiltääeisaaviiltääeisaaviiltää vittu ei vaan saa. Vaikka oikeesti tekis mieli vaan repiä valtimot auki tai jotain muuta yhtä typerää. Ravaa jatkuvasti tupakalla, ihanku se jotain auttais. Ei jaksa kävellä partsilta ees sohvalle saati sänkyyn, vaan lysähtää vaan lattialle itkeen. Yrittää ties mitä rauhottusmiskikkapaskoja vaikka tietääkin, ettei ne koskaan toimi kun tää pääsee näin pahaksi. Yrittää huudattaa musiikkia, seilata päämäärättömästi ympäri nettiä, tehä vittu ees jotain millä sais ees vähän helpotettuu oloo. Mut ei mikään toimi kuitenkaa.
Ku ei vaan kestäjaksapystykykene yhtään vittu mihinkää. Oottaa vaan et nukahtas, vaikka sit siihen lattialle, mut tietää ettei sitä ihmettä tuu tapahtuu. Näitten olojen kanssa ku ei voi lähteä ees ulos kokeileen auttasko se, oisin kuitenki jossain junan alla. Enkä tasan anna itelleni lupaa ees rikkoa mitään, vaikka voisin paiskaa vaikka tän koneen heti seinään. Mut koirat pelkäis, niitten takia ei saa. Ihan tarpeeks stressaavia niille nää mun epävakailut muutenki taas, kyllä sen niistä näkee. Ois niilläki parempi jossain muualla.
Miks vitussa ei vois vaan kuolla. Mut ei ku muitten takia ei saa sitäkään, ettei vaan muille tuu paha mieli.
En mä tuu selviin muutosta tai mistään muustakaan, ku tää on jo nyt näin vitun vaikeeta. En vaan selvii.
Ku ei vaan kestäjaksapystykykene yhtään vittu mihinkää. Oottaa vaan et nukahtas, vaikka sit siihen lattialle, mut tietää ettei sitä ihmettä tuu tapahtuu. Näitten olojen kanssa ku ei voi lähteä ees ulos kokeileen auttasko se, oisin kuitenki jossain junan alla. Enkä tasan anna itelleni lupaa ees rikkoa mitään, vaikka voisin paiskaa vaikka tän koneen heti seinään. Mut koirat pelkäis, niitten takia ei saa. Ihan tarpeeks stressaavia niille nää mun epävakailut muutenki taas, kyllä sen niistä näkee. Ois niilläki parempi jossain muualla.
Miks vitussa ei vois vaan kuolla. Mut ei ku muitten takia ei saa sitäkään, ettei vaan muille tuu paha mieli.
En mä tuu selviin muutosta tai mistään muustakaan, ku tää on jo nyt näin vitun vaikeeta. En vaan selvii.
566: sä sanot: "Sehän on helppoo, olla vaan."
mut kun oleminenkin on niin kammottavaa.
Joskus ahdistus puristaa niin, ettei saa henkeä. Onneksi joskus vähän vähemmän.
Oon luullut tietäväni mitä haluan elämältä, mutta nyt on iskenyt epävarmuus kaikkea sitäkin kohtaan. En ees tiedä, haluanko sittenkään olla mikään koiraihminen, koiraharrastaja, haluanko piru vie edes tehdä koirien parissa työtä. Se uus kämppä avaa uusia mahdollisuuksia koirajutuille niin harrastamisen, kasvattamisen kuin töidenkin osalta, mutta mä en enää tiedä.
Haluisin vaan olla, jäädä tähän masennukseen vellomaan, tää on ainoa tuttu asia mitä mulla on. Siks palaan tähän aina takasin. Tavallaan turva, kun tietää millaisia seuraavat päivät, viikot, kuukaudet ja vuodetkin tulee olemaan, jos jää tähän kiinni. Aina pitää olla joku turva, ja masennus kelpaa jos muutakaan ei ole. Silti huomaan sopivani aamulenkistä kaverin kanssa, löydän itseni varaamasta hallivuoroa itsenäiseen treeniin noiden hurttien kanssa, tiedän että masennukset ei ehdi painamaan päälle kun on jotain tekemistä. Vaikka oikeasti en todellakaan haluaisi tehdä yhtään mitään.
Pitäis vaan päättää. Päästää irti koko masennuspaskasta ja aika monesta muustakin asiasta, etenkin menneessä vellomisesta. Hyväksyä se, ettei mennyttä voi muuttaa. Hyväksyä se, että asiat oli silloin niin ja nyt ne on näin, tehdä jotain sen eteen, että saisi sen mitä haluaa. Missä taas törmätään ongelmaan, kun ei tiedä mitä haluaa, on paha tehdä mitään sen eteen. Ei oo voimiakaan tehdä mitään.
Enkä edes tiedä, haluanko sotkea kaikki suunnitelmat vain epävarmuuden ja masennuksen takia, vai oonko sittenkin menossa ihan väärään suuntaan.
Sen sentään tiedän, etten halua kuolla, en ihan vielä. Vaikka usein luulenkin niin. Mut silloin se ei haittais, ettei tiedä. Nyt hengaan vaan reunalla, tietämättä mihin suuntaan lähtis, vai jäiskö vaan tähän olemaan ja odottamaan miten käy.
Joskus ahdistus puristaa niin, ettei saa henkeä. Onneksi joskus vähän vähemmän.
Oon luullut tietäväni mitä haluan elämältä, mutta nyt on iskenyt epävarmuus kaikkea sitäkin kohtaan. En ees tiedä, haluanko sittenkään olla mikään koiraihminen, koiraharrastaja, haluanko piru vie edes tehdä koirien parissa työtä. Se uus kämppä avaa uusia mahdollisuuksia koirajutuille niin harrastamisen, kasvattamisen kuin töidenkin osalta, mutta mä en enää tiedä.
Haluisin vaan olla, jäädä tähän masennukseen vellomaan, tää on ainoa tuttu asia mitä mulla on. Siks palaan tähän aina takasin. Tavallaan turva, kun tietää millaisia seuraavat päivät, viikot, kuukaudet ja vuodetkin tulee olemaan, jos jää tähän kiinni. Aina pitää olla joku turva, ja masennus kelpaa jos muutakaan ei ole. Silti huomaan sopivani aamulenkistä kaverin kanssa, löydän itseni varaamasta hallivuoroa itsenäiseen treeniin noiden hurttien kanssa, tiedän että masennukset ei ehdi painamaan päälle kun on jotain tekemistä. Vaikka oikeasti en todellakaan haluaisi tehdä yhtään mitään.
Pitäis vaan päättää. Päästää irti koko masennuspaskasta ja aika monesta muustakin asiasta, etenkin menneessä vellomisesta. Hyväksyä se, ettei mennyttä voi muuttaa. Hyväksyä se, että asiat oli silloin niin ja nyt ne on näin, tehdä jotain sen eteen, että saisi sen mitä haluaa. Missä taas törmätään ongelmaan, kun ei tiedä mitä haluaa, on paha tehdä mitään sen eteen. Ei oo voimiakaan tehdä mitään.
Enkä edes tiedä, haluanko sotkea kaikki suunnitelmat vain epävarmuuden ja masennuksen takia, vai oonko sittenkin menossa ihan väärään suuntaan.
Sen sentään tiedän, etten halua kuolla, en ihan vielä. Vaikka usein luulenkin niin. Mut silloin se ei haittais, ettei tiedä. Nyt hengaan vaan reunalla, tietämättä mihin suuntaan lähtis, vai jäiskö vaan tähän olemaan ja odottamaan miten käy.
tuulisemmalla reunalla kuin aikaisemmin
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)