Pitkä juttutuokio lapsuudenystävän kanssa koiralauman melskatessa ympäri metsää, sukulaisten kanssa kuulumisten vaihtamista, painimatsi enon kanssa, paljon hyvää ruokaa ja (liikaa) suklaata... Hetkittäin sitä on onnistunut työntämään huolet ja murheet pois mielestä, mutta lopulta ne palaa aina takaisin. Nyt vielä lahos autokin (taaaaas), se ei vaan sovi mun metsätieajeluihin, enkä tiedä paljonko se tulee sotkemaan suunnitelmia, kun ei saada mitään varaosia siihen mistään ja huomenna pitäis ajella takasin kotiin. Just nyt paskimmassa mahollisessa kohdassa, kun ois pakkopakko olla auto käytössä joka ikinen päivä. Katotaan saadaanko siihen jotain väliaikaiskorjausta tehtyä aamulla, jos ei niin sinne meni taas kaikki suunnitelmat.
Oon ollu aika idiootti muita (itteenikin kyllä) kohtaan vikat kuukaudet, oon vasta tajunnut senkin. Vellonut syyllisyydessä, halunnu selvittää kaikki asiat nythetitässä ja ollut monta kertaa kännykkä kädessä, kirjottanut muutaman viestinkin, mutten uskaltanut lähettää niitä. Miettinyt, mitä sanoisin jos soittaisin. Lopulta kuitenkin kieltänyt ne kaikki iteltäni, en halua (uskalla) häiritä ketään mun säälittävillä selityksillä ja anteekspyynnöillä, mut sit kuitenkin pitäis. Tai kohta vikatkin ihmiset mun elämästä on häipyneet johonkin, enkä voi syyttää siitä muita ku itteeni. Enkä jaksa tätä syyllisyyttä, en mä halua ketään satuttaa, en todellakaan. En vaan aina tajuu sitä ite, et satutan kuitenkin kun pitää olla tällänen paska toisinaan. Ja sit ku välitän muista vähän liikaakin, tää syyllisyys iskee aina aika helvetin lujaa päälle joka kerta kun tajuaa satuttaneensa kuitenkin, vaikka sitä miten ois yrittänyt välttää.
En oo ollu yhtään oma itteni. Lapsuudenystävä sai mut taas muistamaan, kuka mä oikeesti olen. Yritän pitää siitä kiinni, vaikka pelkäänkin unohtavani uudelleen. Et mokaan kaiken taas.
Voiski vaan eristäytyä kaikista ihan kokonaan, ainakaan ei satuttais muita. Mut ei, kun pitää olla tällänen paska, joka ei pärjää ilman muita. Mut sit ei voi kuollakaan sen takia, ettei satuttais. Ärr.
Itseviha huipussaan taas. Oon aika hukassa muutenkin, näkee ehkä taas vähän masennuspaskan ulkopuolellekin, mut ei sit kuitenkaan kunnolla. Tietää taas mitä haluu, muttei uskalla/osaa luottaa siihen, et vois joskus onnistuakin jossain. Renkun jossain rajalla, niinhän mä aina teen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti