Joskus ahdistus puristaa niin, ettei saa henkeä. Onneksi joskus vähän vähemmän.
Oon luullut tietäväni mitä haluan elämältä, mutta nyt on iskenyt epävarmuus kaikkea sitäkin kohtaan. En ees tiedä, haluanko sittenkään olla mikään koiraihminen, koiraharrastaja, haluanko piru vie edes tehdä koirien parissa työtä. Se uus kämppä avaa uusia mahdollisuuksia koirajutuille niin harrastamisen, kasvattamisen kuin töidenkin osalta, mutta mä en enää tiedä.
Haluisin vaan olla, jäädä tähän masennukseen vellomaan, tää on ainoa tuttu asia mitä mulla on. Siks palaan tähän aina takasin. Tavallaan turva, kun tietää millaisia seuraavat päivät, viikot, kuukaudet ja vuodetkin tulee olemaan, jos jää tähän kiinni. Aina pitää olla joku turva, ja masennus kelpaa jos muutakaan ei ole. Silti huomaan sopivani aamulenkistä kaverin kanssa, löydän itseni varaamasta hallivuoroa itsenäiseen treeniin noiden hurttien kanssa, tiedän että masennukset ei ehdi painamaan päälle kun on jotain tekemistä. Vaikka oikeasti en todellakaan haluaisi tehdä yhtään mitään.
Pitäis vaan päättää. Päästää irti koko masennuspaskasta ja aika monesta muustakin asiasta, etenkin menneessä vellomisesta. Hyväksyä se, ettei mennyttä voi muuttaa. Hyväksyä se, että asiat oli silloin niin ja nyt ne on näin, tehdä jotain sen eteen, että saisi sen mitä haluaa. Missä taas törmätään ongelmaan, kun ei tiedä mitä haluaa, on paha tehdä mitään sen eteen. Ei oo voimiakaan tehdä mitään.
Enkä edes tiedä, haluanko sotkea kaikki suunnitelmat vain epävarmuuden ja masennuksen takia, vai oonko sittenkin menossa ihan väärään suuntaan.
Sen sentään tiedän, etten halua kuolla, en ihan vielä. Vaikka usein luulenkin niin. Mut silloin se ei haittais, ettei tiedä. Nyt hengaan vaan reunalla, tietämättä mihin suuntaan lähtis, vai jäiskö vaan tähän olemaan ja odottamaan miten käy.
tuulisemmalla reunalla kuin aikaisemmin
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti