Pirun yöt. Vikat kolme (vai neljä en muista) yötä oon nukkunut ensin pari tuntia putkeen ihan hyvin, sen jälkeen heräillyt 30-60min välein joko siihen, että itken tai siihen, että mulla on paniikkikohtaus päällä. Oon käynyt unissani läpi kaikki mahdolliset ja mahdottomat itsaritavat, kun en niitä hereillä suostu miettimään. Paljon apua siitäkin, kun ne siirtyy sit vaan uniin -.- Oishan kuolema helppo. Ja vaikka oon sen(kin) suhteen päättänyt et ei, ni silti vähän pelkään itteeni. On mulla paremmassakin kunnossa esim. ajaessa tullu mieleen, kuinka helppoa ois vaan pamauttaa päin kalliota tai vaikka rekan alle, tai radan suunnassa kävellessä, kuinka helppoo ois vaan painella junan alle (vaikka aina saarnaankin siitä, että jos ittensä tappaa ni ei ainakaan tarvi aiheuttaa ulkopuolisille vahinkoa). Ja oon joutunu käyttään kaikki voimani siihen, etten oo tehny mitään typerää.
Pitäis jaksaa hoitaa asioita, mut ei. Koomaan vaan kaikki päivätkin sängyssä, joko peiton alle käpertyneenä ajatuksissa jumittaen tai telkkaria tuijottaen, harvoin jaksan ees avata konetta, vaikka tääkin aina siinä vieressä on. Ei pysty syömään, tänäänkin oon vaan näykkiny olemattoman määrän salaattia. Oon taakka kaikille ja muutenkin taas vaan pilaan kaiken. Treenikaverikin on yrittänyt pitää yhteyttä ja oon sille välillä jotain tainnu kitistäkin, mut yleensä keksin vaan jonkun tekosyyn miksei ehdi/jaksa/pysty lähtemään lenkittään koiria yhdessä. En mä haluu kenenkään näkevän mua tälläsenä, mut en osaa (jaksa) tehdä tälle ololle mitään. Eikä oikeestaan ees kiinnosta. Treeneihinkään en oo jaksanu raahautua, vaikka se varmaan vähäks aikaa piristäiskin.
Viime yönä hengasin sängyllä terä kädessä, mut päätin kuitenkin lopulta et se on edelleen kiellettyjen asioiden listalla. Vaikka oiskin auttanu ees hetkeksi.
Onneks koirat pakottaa nostaan perseensä ylös muutaman kerran päivässä. Ja kerran viikossa hoitotamma, kun en sen sairastumisen jälkeen pystynytkään lopettamaan siellä käymistä, tiputin käynnit vaan siihen kertaan viikossa, satunnaisesti useemmin jos sen omistaja kaipaa siellä apua. Eilenkin aamulla se töni mua turvallaan kun hajoilin sen karsinassa, ja taluttelulenkillä tunki turpaansa jatkuvasti mun taskuun herkkujen toivossa, hassu pieni luottoponi. Ja onhan ne tallin muutkin hevoset tutustumisen jälkeen tosi kivoja, villimpikään ei enää perseile mun seurassa melkeinpä koskaan.
Oon ehkä vähän kännissä, joten en tie miten ymmärrettävää mun kirjotukset on, kunhan halusin pitkästä aikaa purkaa johonkin. Enkä uskalla vielä mennä nukkumaan, vaikka väsyttäiskin, ku en jaksa niitä unia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti