690.

Mä rakastan sitä, miten kesäisin yölläkin metsässä on lämmintä. Riittävän lämmintä puroissa kahlailuun. Riittävän lämmintä, että voi vain heittää koirille niiden iltaruoat maahan etsittäväksi ja makoilla kivellä tuijottamassa taivasta ja kuuntelemassa luonnon ääniä sen aikaa, kun koirat aktivoivat itse itsensä ja nenänsä. Tänään näin tähdenlennonkin, pitkästä aikaa.

Nukkua en enää osaa. Mutta ei se mitään, aina sitä jossain vaiheessa nukahtaa kun on riittävän väsynyt. Musiikkia on turha yrittää kuunnella lenkeillä, aina kuulokkeista kuuluu joku sana joka muistuttaa mahdottomasta päätöksestä ja loppulenkki onkin sitten pilalla.

Unohdin jo mistä halusin kirjoittaa. Ei se varmaan ollut mitään kovin tärkeää.

689.

Syntymäpäivä oli ja meni, odotin kivaa päivää mut oli kyllä paskin päivä moneen kuukauteen. Valvoin koko yön itkemässä ja miettimässä, päivän vitutti ja väsytti ja piti viel lähtee mökiltäki meneen. Siel oli hyvä olla, kerranki oli tekemistä ja sai olla ulkona.

Nyt tönötän kotona ja ilmeisesti valvon taas. Ku haluaa kahta asiaa enemmän ku mitään, mut tajuu ettei voi saada molempia. Mut molemmat on isoja ja tärkeitä. Ja mitä ikinä valitseekin, voi olla et siitä katkeroituu loppuiäksi, molemmis vaihtoehdoissa kaikki voi mennä päin helvettiä. Molempien kohdalla joutuis luopuun liian paljosta. Oon ihan helvetin yksin tän asian kanssa, enkä haluu tännekään avata sitä sen enempää. Eikä oo ketään kenen niskaan siitä vois kaataa ees osan. Mun valinta, vaan ja ainoastaan mun. Monilla ois oma mielipide ja menisin niistä vaan entistä enemmän sekasin, ni ei kiitos.

En tiiä. En mä haluu kuolla, en enää, mut joskus se ois vaan se helpoin vaihtoehto. Selvisin sentään talvesta. Nyt ois aika nauttii keväästä ja kesästä, mut yks varjo tulee kulkeen mukana kunnes saan päätettyy asioita. Toivottavasti se ei vie ihan kaikkea iloa pois. Syksyyn mennessä pitää tietää. Tik tak kello tikittää, kaikkia päätöksiä ei voi aina juosta karkuun tai sulloa piiloon, aina ei oo vuosia aikaa miettiä ja unohtaa. Yleensä teen niin.

Kyl mä tiedän mitä mä haluan. Mut tiedän myös mitä se tulee maksamaan, enkä tiedä kestänkö sitä.

Eikä sais tehdä liian hätiköityjä päätöksiä, ne osaan kanssa. Ja useimmiten jälkeenpäin kaduttaa.

Mitä mä teen.

688.

Ahdistus kuristaa, ollut seurana koko päivän. Jatkuva väsymys myös, mitäs en osaa enää nukkua. Olen niin kyllästynyt tähän elämään ja vielä enemmän itseeni. Kirjoittamisestakaan ei meinaa tulla mitään, samaa paskaa tämä on vuodesta toiseen, mitä siitä sen enempää jauhamaan. Mun elämässä ei tapahdu mitään. Mut oon liian ahdistunut pelkuri, joten en myöskään uskalla tehdä mitään uutta. Ai helvetti että itseään voikin vihata paljon.

Ostin ne patterit vaakaan. Edes jotain sisältöä elämään. Tosin tavallaan turha ostos, tunnen mun kropan sen verran hyvin, että tiesin painon ilman vaakaakin aika tarkalleen oikein. Jos laihduttaminen on se juttu, jonka kautta saa motivoitua itsensä edes liikkumaan kunnolla, niin sitten tehdään niin. Tässä aion onnistua. Terppa aina hoki, että ihminen tarvitsee onnistumisen kokemuksia. Ehkä tää nyt on se mulle sopivin keino hankkia niitä. Tän suhteen tiedän mitä teen ja tiedän myös sen, mitä ei missään nimessä kannata tehdä. Onhan mulla kokemusta aika monen vuoden ajalta.


En halua olla minä.

687.

Oon tiennyt sen jo jonkun aikaa. Syömishäiriö vie taas. Ei pahasti, mutta kuitenkin. Ja mä en tiedä mitä teen sen suhteen. En tiedä, kävisinkö ostamassa vaakaan uudet patterit. Tiedän, että se vain pahentaisi tätä, mutta ei se ainakaan ajatuksen tasolla haittaa. Tavallaan se tuntuu jopa ihan hyvältä ajatukselta. Ollut vähän ikävä tätä. Harmittaa, ettei kroppa kestä enää paastoja. Mä rakastin sitä tunnetta parin päivän paaston jälkeen, sitä miten sen jälkeen pystyi olemaan syömättä ilman että edes tunsi nälkää.

Tyhmää, tiedän. Toinen puoli päästä huutaa, että kesän retkillä rinkan raahaaminen voi muuttua vähän turhan raskaaksi jos ei syö. Muttei kesä ole vielä täällä, se on jossain ikuisuuden päässä. Turha sitä on vielä miettiä. Näin käy joka kerta kun lisään liikuntaa. Liikkumisesta en luovu, syömisestä voin jos on pakko.
Ja tuntuu siltä, että se pakko on nyt.

Enkä jaksa enää tapella sitä vastaan.

686.

Lämpö <3 Lauantaina neljän tunnin metsäretki koirien kanssa, ihan tohon tuttuun lähimpään isompaan metsään mut kuitenki. Tauolla makoilin makuualustan päällä koirien kanssa ja vaan olin, keskityin siihen miltä tuuli tuntui ja miltä lintujen laulu kuulosti. Ihan parasta, kyllä unohtui huolet ja murheet hetkeksi. Sen jälkeen iski siivousinspis (joo oon mun paskaläävässä taas), mut olin niin väsyny ettei sit kuitenkaan jaksanu. Mut mitä enemmän tekee ja liikkuu, sitä enemmän pää jaksas. Kroppa tulee varmaan sit joskus perässä, ku lakkaa olemasta näin surkeessa kunnossa. En tiiä onks se liikkuminen vai luonto kumpi enemmän vaikuttaa, mut tuntuu ees hetkittäin siltä et oon pitkästä aikaa elossa.

Tänään taas parin tunnin metsäretki, on vielä polut sen verran jäisiä et siellä saa näemmä olla viikonloppusinkin valosaan aikaan aika rauhassa. Oli ihan hyvä olo, mut silti kotiin kävellessä jäin tuijottamaan ohimenevää junaa, tuijotin sen keulaa ja mietin miltä se tuntuis, tai ehtiskö siinä tuntea mitään. Ei tää varmaan koskaan lopu, tuun näkemään itsarimahiksia aina ja kaikkialla koko loppuikäni. Junat on ehdottomasti se pahin, ehkä siksi ku se oli pitkään mun valinta. Kunnes sit jänistin. Lääkkeet joo, ne nyt oli kaikki lääkesekoilut hetken päähänpistoja eikä mitenkään suunniteltuja.

En mä enää halua kuolla. Tai ainakaan just nyt, todennäköisesti jossain vaiheessa taas haluan. Ni on jotenki vaikeeta opetella elämään sen kanssa, et vähän väliä mieleen pamahtaa joku ajatus siitä, miten vois kuolla. Tai et vois olla kuollut jos ois ollu paikassa x jollain tietyllä hetkellä. Toivon et opin vielä joskus hyväksyyn sen. Sentään ainakin nyt pystyn sen verran hallitteen itteeni, et vaik joskus tekiski mieli hypätä sinne junan alle tai vetää kourallinen lääkkeitä, pystyn sanoon itelleni ettei se oo se mitä haluun. On ollu sellasii kausia, et oon tosissani pelänny et tapan itteni "vahingossa" jossain hetken päähänpistossa vaik asiat oiski ollu ihan ok. Ainakaan nyt ei onneks tarvii pelkää sitä, vaik käy sekin välillä mielessä. Kai se on mun historialla ihan mahollista, et joku kerta vaan päässä napsahtais ku näkis sopivan tilaisuuden eikä ehtis miettii. Pelkäsin koko talven et niin käy. En muista kirjotinko siitä missään vaiheessa? Oli sen verran arka aihe ja on sitä vieläki, et oon vaan yrittäny olla ajattelematta sitä, ni on voinu jäädä kirjottamattaki.

Haluisin töitä, tai ees jotain muuta järkevää tekemistä, turhauttaa tää löhööminen. En vaan tiedä mitä. Koitetaan ettiä kämppää, missä pystyis vihdoin alottaan ne koirahieronnat ees satunnaisena hommana. Pelottaa, mut mul on sellanen kutina et voisin jopa pystyy siihen. Jos vaan joskus löytyis se sopiva kämppä. Oon myös yhellä koirien ruokintapuolen verkkokoulutuksella, tosin aika laiskasti menee senki suhteen tällä hetkellä. Haluis työpöydän yms. et pystyis keskittyyn paremmin, en osaa opiskella mitään missään sängyllä tai sohvalla löhöten ni eh... Alkaa vaan vituttaa ku ei saa vihkoo yms. pöydälle mis ois hyvä tehä muistiinpanojaki. Eikä sovi mikään löhöasento oikeeseen keskittymiseen. Mut ei sen kanssa onneks oo mikään kiire. Mietin et varmaan jaksaa sitäki paremmin sit ku kroppa ei enää väsy pitemmistä lenkeistä niin paljoo. Nyt ei oikeen jaksa mitään ajatustyötä vaativaa pidempien mettäreissujen jälkeen, vaik muuten oiski ihan pirtee.

Sossukäyntiki oli ja meni. Pelottavan hyvin, ne ei pakottanu mua mihinkään joten oon tän kesän vapaa reissaamaan ja seikkailemaan. Jos vaan uskallan. Oli taas uus sossutäti (kukaan ei vissiin jaksa mua kauaa), tää oli ihan ok. Kehu mun aktiivisuutta (ööööh?) kauheesti. Työkkäri nyt sit haluu selvityksen mun opiskeluista, mut tollasen verkkokoulutuksen, mil ei oo mitään aikatauluja, ei kyl pitäs vaikuttaa tukiin. Mut saa nähä, työkkäri on mikä on. En ois kertonu niille asiasta mitään, mut varmaan tän mun huiman aktiivisuuden ansiosta onnistuin välttämään kuntouttavan ni otin kahdesta pahasta pienemmän.

Nyt taidan mönkii takasin yrittään nukkumista. Se ei täl hetkel oikeen suju. Nukun kyl tosi sikeesti ja hyvin sit ku onnistun nukahtamaan, mut liikaa ajatuksia päässä ni nukahtaminen on aika hankalaa. Etenki yksin kotona. Vihaan olla täällä, mut oon selvinny yllättävän hyvin täl kertaa.