Lämpö <3 Lauantaina neljän tunnin metsäretki koirien kanssa, ihan tohon tuttuun lähimpään isompaan metsään mut kuitenki. Tauolla makoilin makuualustan päällä koirien kanssa ja vaan olin, keskityin siihen miltä tuuli tuntui ja miltä lintujen laulu kuulosti. Ihan parasta, kyllä unohtui huolet ja murheet hetkeksi. Sen jälkeen iski siivousinspis (joo oon mun paskaläävässä taas), mut olin niin väsyny ettei sit kuitenkaan jaksanu. Mut mitä enemmän tekee ja liikkuu, sitä enemmän pää jaksas. Kroppa tulee varmaan sit joskus perässä, ku lakkaa olemasta näin surkeessa kunnossa. En tiiä onks se liikkuminen vai luonto kumpi enemmän vaikuttaa, mut tuntuu ees hetkittäin siltä et oon pitkästä aikaa elossa.
Tänään taas parin tunnin metsäretki, on vielä polut sen verran jäisiä et siellä saa näemmä olla viikonloppusinkin valosaan aikaan aika rauhassa. Oli ihan hyvä olo, mut silti kotiin kävellessä jäin tuijottamaan ohimenevää junaa, tuijotin sen keulaa ja mietin miltä se tuntuis, tai ehtiskö siinä tuntea mitään. Ei tää varmaan koskaan lopu, tuun näkemään itsarimahiksia aina ja kaikkialla koko loppuikäni. Junat on ehdottomasti se pahin, ehkä siksi ku se oli pitkään mun valinta. Kunnes sit jänistin. Lääkkeet joo, ne nyt oli kaikki lääkesekoilut hetken päähänpistoja eikä mitenkään suunniteltuja.
En mä enää halua kuolla. Tai ainakaan just nyt, todennäköisesti jossain vaiheessa taas haluan. Ni on jotenki vaikeeta opetella elämään sen kanssa, et vähän väliä mieleen pamahtaa joku ajatus siitä, miten vois kuolla. Tai et vois olla kuollut jos ois ollu paikassa x jollain tietyllä hetkellä. Toivon et opin vielä joskus hyväksyyn sen. Sentään ainakin nyt pystyn sen verran hallitteen itteeni, et vaik joskus tekiski mieli hypätä sinne junan alle tai vetää kourallinen lääkkeitä, pystyn sanoon itelleni ettei se oo se mitä haluun. On ollu sellasii kausia, et oon tosissani pelänny et tapan itteni "vahingossa" jossain hetken päähänpistossa vaik asiat oiski ollu ihan ok. Ainakaan nyt ei onneks tarvii pelkää sitä, vaik käy sekin välillä mielessä. Kai se on mun historialla ihan mahollista, et joku kerta vaan päässä napsahtais ku näkis sopivan tilaisuuden eikä ehtis miettii. Pelkäsin koko talven et niin käy. En muista kirjotinko siitä missään vaiheessa? Oli sen verran arka aihe ja on sitä vieläki, et oon vaan yrittäny olla ajattelematta sitä, ni on voinu jäädä kirjottamattaki.
Haluisin töitä, tai ees jotain muuta järkevää tekemistä, turhauttaa tää löhööminen. En vaan tiedä mitä. Koitetaan ettiä kämppää, missä pystyis vihdoin alottaan ne koirahieronnat ees satunnaisena hommana. Pelottaa, mut mul on sellanen kutina et voisin jopa pystyy siihen. Jos vaan joskus löytyis se sopiva kämppä. Oon myös yhellä koirien ruokintapuolen verkkokoulutuksella, tosin aika laiskasti menee senki suhteen tällä hetkellä. Haluis työpöydän yms. et pystyis keskittyyn paremmin, en osaa opiskella mitään missään sängyllä tai sohvalla löhöten ni eh... Alkaa vaan vituttaa ku ei saa vihkoo yms. pöydälle mis ois hyvä tehä muistiinpanojaki. Eikä sovi mikään löhöasento oikeeseen keskittymiseen. Mut ei sen kanssa onneks oo mikään kiire. Mietin et varmaan jaksaa sitäki paremmin sit ku kroppa ei enää väsy pitemmistä lenkeistä niin paljoo. Nyt ei oikeen jaksa mitään ajatustyötä vaativaa pidempien mettäreissujen jälkeen, vaik muuten oiski ihan pirtee.
Sossukäyntiki oli ja meni. Pelottavan hyvin, ne ei pakottanu mua mihinkään joten oon tän kesän vapaa reissaamaan ja seikkailemaan. Jos vaan uskallan. Oli taas uus sossutäti (kukaan ei vissiin jaksa mua kauaa), tää oli ihan ok. Kehu mun aktiivisuutta (ööööh?) kauheesti. Työkkäri nyt sit haluu selvityksen mun opiskeluista, mut tollasen verkkokoulutuksen, mil ei oo mitään aikatauluja, ei kyl pitäs vaikuttaa tukiin. Mut saa nähä, työkkäri on mikä on. En ois kertonu niille asiasta mitään, mut varmaan tän mun huiman aktiivisuuden ansiosta onnistuin välttämään kuntouttavan ni otin kahdesta pahasta pienemmän.
Nyt taidan mönkii takasin yrittään nukkumista. Se ei täl hetkel oikeen suju. Nukun kyl tosi sikeesti ja hyvin sit ku onnistun nukahtamaan, mut liikaa ajatuksia päässä ni nukahtaminen on aika hankalaa. Etenki yksin kotona. Vihaan olla täällä, mut oon selvinny yllättävän hyvin täl kertaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti