716.

Kotona ollaan. Mulla on monena päivänä ollut mielessä asioita joista haluis kirjottaa, mutta oon pyöritellyt niitä päässäni niin paljon, ettei siihen enää olekaan tarvetta. Porukoilla on parempi olla, mutta oma rauha siellä puuttuu, ei pääse heti kirjottamaan jos iskee sellainen olo.

2019 meni, heihei paska vuosi ja tervetuloa näillä näkymin yhtä paska 2020. Aloitin vuoden tajuamalla, että mulla on kotona tappava määrä lääkkeitä taas. Tässä masennusepävakailussa en pidä sitä kauheen turvallisena asiana tällä hetkellä. Siis mä en halua kuolla, mutta musta hetkittäin tuntuu kuitenkin siltä et haluaisin. Eikä mua haittais yhtään sekään, et heräiskin sairaalasta. Jos sitä kautta sais jotain toimivampaa apua (ehkä turha toivo), tai vois vaikka mennä osastolle ihan vaan siks et siellä ois vittu ihmisiä ympärillä ja mä tarviin sitä. Tarviin omaa rauhaakin, mut mä en todellisuudessa ole mikään introvertti. Ne on nää vitun nuppiviat joiden takia ehkä annan itsestäni sellasen kuvan että oon sitä, mut se ei oo se mitä pohjimmiltani olen. Se, et oon taas kotona ajan X putkeen näkemättä ketään ei todellakaan tuu parantamaan tätä vointia, päinvastoin. Kukaan ei ehtiny tänäänkään käydä auttamassa mua 5 minsaa tavaroitten kanssa, et tervotuloa vaan kotiin minä, oon ollu tosi kaivattu täällä. Mulla on vitusti liikaa ruokaa täällä kiitos porukoitten. Kiva läskistyminen ku vedän ne yksin. Ihmisten näkeminen stressaa ja pelottaa, mut se on kuitenkin mulle parempi vaihtoehto kuin tää.

Kuntouttavan pitäs alkaa ens viikolla, mut tiedä siitäkään sitten. Sossumuikki koitti tänään soittaa ja laitto perään viestin et soittasin sille huomiseen mennessä siitä kuntouttavasta. Huomiseen mennessä, öö? Nojoo, soitan huomenna koska tänään en ehtiny ja siinä viestissä ei lukenu et soitathan tänään. Eli huominen saa luvan riittää. En jaksa jos senki kanssa tulee jotain säätöä.

Sit pitää jännätä koska se joku uus hoitaja ottaa yhteyttä ja koska sille pääsee. Taas uusi ihminen ja jos sillekään puhumisesta en saa mitään irti enkä saa menolippua polille ni sit luovutan avun hakemisen suhteen. Jos en saa heti ekalla kerralla sanottuu sille et tähän mennessä en oo saanu puhumisesta mitään apua, ni sit en varmaan uskalla koskaan sanoa sitä sille ku pelkään heti et loukkaan sitä jos sanon ettei senkään kanssa juttelu auta. Mut ehkä voisin pystyy sanomaan sen sille ennen ku ollaan puhuttu paljoo mitään.

Noi tuol terkkarin puolella ei voi tarjota mitään keskusteluapua ja pillereitä enempää ja jos ne ei mulla toimi mut en oo tarpeeks huonossa kunnossa polille (ja tän päätti ihmiset jotka ei oo edes nähny mua, vaik etenki lekuri suositteli polia), ni mitäs sitten? Sit oon vaan yksin. Taas. Ei taida olla paljoo vaihtoehtoja. Jos en ois näin saatanan nössö ni ehkä osaisin vaatia hoitoa tai vetää jotkut raget siellä terkkarissa päälle tai jotain mut ei. Oon vaan sillee "aijaa okei ei voi mitään" ja lähen meneen jos en saa sieltä apua.

En tiedä oisko polillakaan tarjolla mitään mulle sopivaa apua, mut oisin ehkä halunnu kattoa sen kortin jos se mulle ois annettu.