Annoin epätoivon voittaa tänäänkin. Ei tolle masennuspaskalle jaksa pistää vastaan, täytyy vaan odottaa, että tää kausi menis taas itsellään ohi.

Oon alkanut miettimään, että voisin uhrata kaikki säästöt ja elää kesän niillä. Pääsis tästä kesätyöstressistä eroon. Tänäänkin yhdestä paikasta yritettiin soittaa (ilmeisesti niissä hakemuksissa on lukenut jotain järkevääkin), mutten uskaltanut vastata. Toivottavasti sieltä ei enää soiteta. Ei mulle voi soittaa noin, säikähdän joka ikinen kerta kun puhelin soi ja oon sen jälkeen pitkän aikaa paniikissa, vaikka jättäisin vastaamatta. Enkä edes halua mennä mihinkään töihin, vaikka rahalle olisikin tarvetta. En kuitenkaan osaisi mitään missään ja kuluttaisin koko loman vaan miettimällä sitä, mitä olen milloinkin onnistunut mokaamaan.

Varmaan aika tyhmää heittää hukkaan kaikki mahdollisuudet hankkia työkokemusta. Oon aina ollut töissä vaan pimeesti. Mutta ainahan mä teen kaikki asiat päinvastoin kuin pitäisi.

Aina välillä sitä haluaisi vaan kuolla pois, luovuttaa ja lopettaa koko elämä. Välillä tekisi mieli lopettaa koulu, lukittautua kämpille ja pysyä siellä neljän seinän sisällä ikuisesti. Yksin. Mutta en mä voi luovuttaa nyt, en anna itselleni lupaa siihen. Kumpa olisi joku, joka pystyisi vahtimaan, pitämään mut hengissä vaikeimpinakin hetkinä. Se on niin vaikeeta yksin, kyllä mä muuten pärjään, mutta ahdistuskohtaukset eivät ole kadonneet mihinkään eikä niitä meinaa aina kestää. Ehkä nekin siitä joskus helpottuu, toivottavasti ainakin.

Mun koira muuttaa kuukauden päästä mun kämpille. Yritän pitää sen täällä ainakin muutaman viikon. Jotain seuraa sitten täälläkin. Ei se voi näköjään asua porukoilla ennen kuin saan ne uskomaan, että sitä pitää välillä komentaakin, vaikka se onkin pieni ja söpö. Tyyppi on ruvennut puremaan ja törttöilemään muutenkin. Helpompi mun on opettaa se takasin tavoille täällä kuin porukoilla, ja tulee samalla testattua onko siitä kerrostaloeläjäksi. Jos vaikka jättäisin palauttamatta ja pitäisinkin sen täällä.

Ilmottauduin sitten yhteen harrastusporukkaan. Vähän reilun viikon päästä ekat treenit. Onneksi kaveri tulee mukaan, yksin en varmasti uskaltaisi mennä. Pelottaa jo nyt, mutta haluan kokeilla vaikuttaako joku säännöllinen ohjattu harrastus mielialaan paljonkin. Toivottavasti vaikuttaa. Eikä sitä koskaan tiedä, jos sieltä löytyisi vaikka uusia kavereitakin. Ne ainakin vaikuttais.

En mä jaksa enää olla tälläinen pelkuri, en jaksa aina esittää jotain mitä en ole. Mä haluan elää, tuntea ja nauttia.

Mikä oikeus mulla on olla onnellinen?

Mä muistan, kuinka vihasin joskus kaikkia, joilla oli kavereita, vihasin kaikkia, joilla näytti menevän hyvin. Olin aina se, joka katsoi kateellisena vierestä muiden hauskanpitoa miettien, miksi en itse kelvannut joukkoon. Aika usein iloisten ihmisten näkeminen vaan pahensi mun oloa, ne saivat aina miettimään, miksi mulla ei voinut mennä hyvin, miksi mulla ei ollut kavereita.
Ja mä vihaan sitä ajatusta, että nykyään joku voi katsoa mua samoin, kuin minä muita vielä vähän aikaa sitten.

Mutta eihän mun onnellisuus ole keneltäkään pois.

Tänään olin taas luokan edessä puhumassa, tällä kertaa ei edes jännittänyt. Siihen tottuu ilmeisesti aika nopeasti. Huomenna tai keskiviikkona pitäisi soittaa johonkin ihme vakuutusjuttuun, saan sieltä kautta uuden koneen. Ajattelin ensin, että laitan äidin soittamaan ja esittämään mua, mutta ehkäpä yritän itse.

Harvinaisen hyvä viikko, jos maanantaita ei lasketa.Oon taas päässyt jokaisena päivänä vähän eteenpäin.

Tiistaina pidettiin esitelmä koko luokan edessä. Menin lukkoon vain kerran, ja siitäkin kaveri pelasti ilman, että kukaan muu edes tajusi koko juttua. Sitäpaitsi väliäkö sillä vaikka olisivat huomanneetkin, melkein kaikki muutkin sitä jännittää. Muistaakseni meidän luokalla on tasan yksi, joka on sanonut, ettei esiintyminen jännitä.

Keskiviikkona kävin joidenkin luokkalaisten kanssa ampumassa ilma-aseilla. Kukaan kunnon kavereista ei ollut samassa ryhmässä, mutta en antanut sen häiritä. Osasin jopa nauraa itselleni muiden mukana aina, jos tähtäys ei oikeen sujunut. Pystyin olemaan puolituttujen seurassa ilman mitään ongelmaa, ja vitsailin jopa meitä opettaneiden miesten kanssa, vaikken ollut nähnyt niitä koskaan ennen.

Torstaina jaksoin tehdä ensimmäistä kertaa tämän koulun aikana ruotsinläksyt itse. Saavutus sekin. Ja jaksoin juosta 7 kilometrin aamulenkin, ja herätä sen takia monta tuntia aikaisemmin kuin olisi ollut pakko.

Tänään makasin keskellä liikuntasalia selälläni, ilman mitään paniikkia vaikka kaveri siinä mua potkikin. Vuosi sitten samanlaisessa tilanteessa olisin varmaan saanut vähintään paniikkikohtauksen. Kävihän kiusaamismuistot mielessä tänäänkin, mutta ei se paljoa haitannut. Tiesin koko ajan, että kaveri olisi lopettanut heti, jos olisin käskenyt. Näköjään osaan nykyään luottaa ihmisiin.

Kaiken lisäksi tajusin, että oon vihannut talvea ihan turhaan. Aamulenkit lumisessa metsässä on ihan jees kylmemmilläkin ilmoilla. Ja lumisodat kavereiden kanssa, en tajua miten oon pystynyt elämään ilman niitä.

Talvi on sittenkin kiva juttu. Ja lumi on parempaa kuin se pimeys, mitä vielä syksyllä rakastin enemmän kuin mitään.

Tämä on taas niitä päiviä, kun kuolema houkuttaa elämää enemmän, eikä jaksaisi tehdä yhtään mitään.

Toivottavasti huominen on parempi.

Aina välillä tuntuu siltä, että elämä on kaiken sen pahan olon arvoista.

Aamulenkki pienessä pakkasessa, ensimmäinen yksin tehty juoksulenkki tässä kaupungissa, ja se tuntui hyvältä.

Mä rakastan tätä. Sittenkin. Kumpa tämä olo vierailisi mun luona useammin.

Itken ilosta.

Joku vois hakata mun päähän sen, että oon päässyt viimisen vuoden aikana ihan helvetisti eteenpäin, eikä mun kuuluis olla tappamassa itteeni.

Enkä varmasti mee ensviikolla terkkarille, en kuitenkaan pystyis taaskaan kertomaan sille mitään ja vihaisin itteeni vielä vähän enemmän.

Mitä ihmettä mä teen tän elämän kanssa?

Mä en kestä. Ehkä vaan yritän taas mennä sinne terkkarille. Mitäköhän sekin ajattelee, kun käyn siellä vähän väliä, mutten koskaan kerro sille mitään? Taas sellanen olo, että ois pakko saada puhua jollekin. Mut enhän mä pysty. Yritän vielä kerran puhua sille terkalle, mutta jos (kun) se menee taas samanlaiseksi valehteluksi kuin ennenkin, niin se on sitten se tasan vuosi ja oon kuollut. Turha mun on enää yrittää mitään, ei mikään onnistu kuitenkaan koskaan.

Tekis mieli viiltää. Tai vetästä kännit. Taidan päätyä jälkimmäiseen.

Oonkohan mä vihdoin löytänyt oikean ystävän? Puhuin sen kanssa tänään itsemurhista, ja mikä hassuinta, koko sen juttelun aikana mä en halunnut kertaakaan kuolla. Sanoin, että en todellakaan halua tappaa itseäni, ja oikeasti tarkoitin sitä. Uutenavuotena me oltiin molemmat yhtä kännissä, naurettiin toisillemme ja kierittiin ympäri lattioita, soitettiin muun muassa mun vejelle (nolottaa) ja monille sen kavereille. Enkä mä pelännyt puhua puhelimessa selvänäkään, kun se oli vieressä. Hassua. Sen seurassa mä olen oma itseni, enkä mikään pelkuripaska joka oon yksinollessa. Ja mikä parasta, se saattaa olla mun tuleva kämppis!

Tajusin tänään yhden asian, mitä oon miettinyt ainakin kymmenen vuotta. Musta on aina tuntunut siltä, että multa puuttuu jotain mitä todella tarvitsen, jopa niinä hetkinä kun muuten on ollut hyvä olla. En osaa selittää sitä, mutta tiedän, että se ei tule puuttumaan multa enää kauaa. Kunhan vaan saan lisää rohkeutta jostain, se riittää. Se puuttuva asia tulee sitten sen rohkeuden mukana itsestään. Toivottavasti ainakin.

Ja jotta tämä ei olisi aivan liian iloinen teksti, kerrotaan nyt vielä että hajotin alle vuoden vanhan kannettavan uutenavuotena. Lensin persuksilleni sen päälle kun olin vähän idiootti ja join liikaa. Eikä tuilla osteta uutta, se on sitten reilu vuosi sitä, että mulle jää 1,10e kuukaudessa käteen vuokran jälkeen. Helvetin hienoo. Onneksi mulla on kuitenkin tää ikivanha kone kämpillä myös, täytyy vaan pärjätä tän kanssa.