Mä muistan, kuinka vihasin joskus kaikkia, joilla oli kavereita, vihasin kaikkia, joilla näytti menevän hyvin. Olin aina se, joka katsoi kateellisena vierestä muiden hauskanpitoa miettien, miksi en itse kelvannut joukkoon. Aika usein iloisten ihmisten näkeminen vaan pahensi mun oloa, ne saivat aina miettimään, miksi mulla ei voinut mennä hyvin, miksi mulla ei ollut kavereita.
Ja mä vihaan sitä ajatusta, että nykyään joku voi katsoa mua samoin, kuin minä muita vielä vähän aikaa sitten.
Mutta eihän mun onnellisuus ole keneltäkään pois.
Tänään olin taas luokan edessä puhumassa, tällä kertaa ei edes jännittänyt. Siihen tottuu ilmeisesti aika nopeasti. Huomenna tai keskiviikkona pitäisi soittaa johonkin ihme vakuutusjuttuun, saan sieltä kautta uuden koneen. Ajattelin ensin, että laitan äidin soittamaan ja esittämään mua, mutta ehkäpä yritän itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti