Tiistaina pidettiin esitelmä koko luokan edessä. Menin lukkoon vain kerran, ja siitäkin kaveri pelasti ilman, että kukaan muu edes tajusi koko juttua. Sitäpaitsi väliäkö sillä vaikka olisivat huomanneetkin, melkein kaikki muutkin sitä jännittää. Muistaakseni meidän luokalla on tasan yksi, joka on sanonut, ettei esiintyminen jännitä.
Keskiviikkona kävin joidenkin luokkalaisten kanssa ampumassa ilma-aseilla. Kukaan kunnon kavereista ei ollut samassa ryhmässä, mutta en antanut sen häiritä. Osasin jopa nauraa itselleni muiden mukana aina, jos tähtäys ei oikeen sujunut. Pystyin olemaan puolituttujen seurassa ilman mitään ongelmaa, ja vitsailin jopa meitä opettaneiden miesten kanssa, vaikken ollut nähnyt niitä koskaan ennen.
Torstaina jaksoin tehdä ensimmäistä kertaa tämän koulun aikana ruotsinläksyt itse. Saavutus sekin. Ja jaksoin juosta 7 kilometrin aamulenkin, ja herätä sen takia monta tuntia aikaisemmin kuin olisi ollut pakko.
Tänään makasin keskellä liikuntasalia selälläni, ilman mitään paniikkia vaikka kaveri siinä mua potkikin. Vuosi sitten samanlaisessa tilanteessa olisin varmaan saanut vähintään paniikkikohtauksen. Kävihän kiusaamismuistot mielessä tänäänkin, mutta ei se paljoa haitannut. Tiesin koko ajan, että kaveri olisi lopettanut heti, jos olisin käskenyt. Näköjään osaan nykyään luottaa ihmisiin.
Kaiken lisäksi tajusin, että oon vihannut talvea ihan turhaan. Aamulenkit lumisessa metsässä on ihan jees kylmemmilläkin ilmoilla. Ja lumisodat kavereiden kanssa, en tajua miten oon pystynyt elämään ilman niitä.
Talvi on sittenkin kiva juttu. Ja lumi on parempaa kuin se pimeys, mitä vielä syksyllä rakastin enemmän kuin mitään.
Olet ehkä oivaltanut tämän viikon päivinä enemmän kuin jotkut "nykynuorista" kykenevät tajuamaan kymmenessä vuodessakaan ;)
VastaaPoistaHyvä, että näinkin saa joskus käydä.
Älä unohda oppimaasi.