Miten mä voin ikinä enää luottaa keneenkään? Mulla on ollut elämässä tasan kolme ihmistä, joille oon voinut kertoa melkein mitä tahansa ja joille oon uskaltanut näyttää, ettei mullakaan mee aina hyvin. Niistä kaksi on tässä parin viikon sisällä osoittautunut täysiksi kusipäiksi. Ne molemmat on satuttanut mua tahallaan aina kun se on ollut mahdollista tehdä niin, etten ole itse tajunnut sitä. Toisen takia mulla tais mennä yli parin kuukauden ruokarahatkin hukkaan.

Taas vaihteeksi sellainen olo, että ois pakko päästä puhumaan jollekin. Mutta en mä pysty vaikka haluaisinkin. En jaksa enää esittää niin hyvin kuin ennen, en pysty enää pidättämään itkua jokaisessa tilanteessa missä haluaisin, nekin estää muille kertomisen. Mä en suostu näyttämään kenellekkään, kuinka paljon mua oikeesti sattuu ja kuinka paljon jotkut ikivanhat asiat vaikuttaa edelleen mun elämään. Tai oikeestaan mä en vaan uskalla näyttää sitä. Johan se nähtiin E:n ja H:n kanssa, että kaikki jotka saa tietää satuttavat vaan lisää. Enkä mä jaksa enää yhtään enempää.

Tänhetkistä oloa voi jopa kestää hetken, vaikkei mun päässä taidakkaan pyöriä paljoa muuta kuin kuolema. Ei sentään ahdista, oon vaan väsynyt tähän elämään. Huomenna pitäis taas jaksaa raahautua tallille, sen jälkeen ahdistaa ihan varmasti.
Yrittää tässä nyt lukea kokeisiin, kun joka päivä on huono olla. Lukion puolelta vielä ihanasti enkun, ruotsin ja kemian kokeet, eli just ne aineet joista en tajua yhtään mitään ja pitäis päästä kaikista läpi.

Ostin tänään itelle ja kahdelle kaverille liput nickelbackin keikalle. Ihankun muka olisin syyskuussa hengissä.

Miten voi olla niin vaikeaa lähettää yksi pieni sähköposti? Yritin varata terkkarille jutteluaikaa, mutten loppujen lopuksi osannut päättää, miten olisin asiani kirjoittanut. Ja päätin myös, että en ole tarpeeksi masentunut hakeakseni apua. Jäi sitten sekin aika varaamatta. Tuskin se terkkari tälläkään kertaa mitään voisi auttaa, valehtelisin kuitenkin taas kaiken olevan hyvin. En mä viimeksikään edes ehtinyt miettiä mitä vastaisin, se "kaikki on hyvin ja plaaplaaplaa" -selitys vaan tuli automaattisesti. Muistan vieläkin sen, miten pahalta tuntui kuunnella selitystä siitä, miten on hyvä asia ettei ole itsetuhosia ajatuksia. Ei sen jälkeen enää pystynyt myöntämään, että oikeesti mietin itsaria silloinkin melkein joka päivä.

Oonhan mä tähänkin asti pärjännyt yksin, mutta ei tää tästä näytä paremmaksi muuttuvan, vaikka välillä siltä tuntuukin. Mulla menee paremmin oikeestaan aina kun haluan tosissani parantua ja päästä tästä paskasta eroon. Harmi vaan suurimman osan ajasta pelkään parantumista, pelkään jättää tämän tutun ja 'turvallisen' elämän ja jatkaa eteenpäin. Sen takia mua varmaan se uusien hoitohevosten luona käyntikin ahdisti niin paljon. Sehän tarkoitti sitä, että pääsin taas vähän eteenpäin, eikä se ole se, mitä nyt haluan. 

Mun täytyis vaan jotenkin saada pidettyä kiinni siitä parantumisen halusta, pitäis onnistua voittamaan edes osa peloista sen avulla tai en tule koskaan pääsemään tästä eroon. 

Anteeksi kaikki ihanat kun en vastaa ikinä kommentteihin, en vaan jaksa...

Ei tästä tuu mitään.

En mä pysty jatkamaan elämää enää. Mä tosissani yritin, mutta taisin vaan huijata itseänikin. Yritin löytää uusia harrastuksia, yritin löytää uudestaan sellaisia hyviä hetkiä, joita oon joskus kokenut. Totuus on, että mä en edes halua päästä eteenpäin. En halua parantua. Mitkään hyvät asiat ei kuulu mun elämään, eikä tule koskaan kuulumaankaan.

En mä enää jaksa edes yrittää.

Mulla on ollut harvinaisen hyvä viikko. Kaveri punkkas mun luona maanantaista perjantaihin, joten ei ollut aikaa miettiä mitään turhaa. Mä luulin, että oisin ahdistunut siitä oman rauhan puutteesta, mutta tää taisikin olla paras viikko piiiiitkään aikaan. Eilen tulin porukoille, saa taas olla vähän koirien kanssa. Lisäks käydään tänään lapsuudenkaverin kanssa tallilla liikuttamassa muutama hevonen ja hakemassa mun kamat sieltä, koska meen huomenna toisen kaverin kanssa katsomaan paria ponskia, jotka ettii hoitajaa ihan mun kämpän lähellä. Jos siinä olis sitten joku harrastus, missä pystyisin käymään, kun saa itse päättää koska menee ja mitä tekee. Ainoa vika on se, että noiden hoitajaa etsivien hevosten omistaja on joku terapeutti. Hyh vihaan sellasia, pelkään aina, että ne näkee mun päävikasuuden.


Oon aina ennen sanonut, että mua on kiusattu koulussa sellanen kymmenen vuotta. Oikeesti sittenkin ykstoista. En vaan tajunnut sitä aikasemmin, mutta kyllä mua kiusattiin kymppiluokallakin. Juttelin mesessä sen E:n kanssa, joka on aina luvannut ties mitä ja pettänyt lupauksensa ja tehnyt kaikkea muutakin idioottimaista mulle. Tällä kertaa me vaan puhuttiin toisillemme suoraan. Se ei ole kuulemma koskaan pitänyt mua kaverina, se on ollut tosissaan aina mulle vittuillessaan ja ne sen kymppiluokalla tekemät temput ei ollut leikkiä, vaan se ihan tosissaan halusi kiusata mua. Ja vittu mä LUOTIN SIIHEN monta vuotta.

Ilmeisesti mein välit meni poikki sen takia, kun mä aloin päästä elämässä eteenpäin enkä antanutkaan sen enää päättää kaikkia asioita mun puolesta. Mä annan yleensä kaiken anteeksi tosi helposti, mutta tällä kertaa se saa kuulla tästä vielä jotenkin. Se saa luvan tietää miltä musta tuntui. Ei mua ehkä muuten kiinnostais kostaa, mutta kun se tasan tarkkaan tiesi kuinka paskasti mulla meni, sitäkin oli kiusattu koulussa joskus ja sen ois siis pitänyt tietää miltä tollanen tuntuu. Tulevaisuuden lähihoitaja tämäkin tyyppi.

Se siitä aiheesta. Yks tämän viikon hyvä asia vielä. Täti oli leikkauksessa, kaikki meni hyvin ja ennuste on todella hyvä! :)

en mä saa luovuttaa nyt.


vaikken enää jaksakkaan. 

Kirjoitin joskus, etten muista nelosluokasta mitään. Nyt ainakin tiedän miksi. Aikasemmin ei olisi ollut toivoakaan siitä, että olisin pystynyt käsittelemään nelosella tapahtuneita asioita yksin. En välttämättä pysty vieläkään, mutta kai se on pakko yrittää nyt, kun ne asiat kerrankin muistaa. Helpompaahan se olisi, jos vaan yrittäisi unohtaa kaiken uudestaan, mutta yksi noista jutuista taitaa olla syy siihen, miksen pysty aina olemaan kavereidenkaan kanssa. Enkä mä halua esittää niille mitään, joten pakko yrittää saada ainakin se käsiteltyä kunnolla, jos sen jälkeen pystyis taas olemaan kavereiden kanssa helpommin. Kirjottaminen varmaan auttais, mutta en ainakaan vielä pysty kirjottamaan niistä jutuista mitään tänne.

Edelleen mietin sitä, että ehkä pitäis yrittää puhua jollekin. Terkkari ja lääkäri on melkein aina koululla, joten niiden luo pääsis melkein koska tahansa. Kavereille ja veljelle vois kertoa mitä tahansa ihan koska vaan. Mutta en mä uskalla. Pilaisin kuitenkin vaan välit kaikkien kanssa, kun oon niin vittumainen kaikille jotka tietää vähänkin mun ongelmista.

Pystyin nukkumaan koko yön ilman viinaa ja ilman unipillereitä. Viime kerrasta taitaakin olla jo jotain 7-8kk aikaa. Uskalsin myös ilmoittaa äidille, että oon suurimman osan kesästä omalla kämpällä, vaikken ehkä menekkään mihinkään töihin. Ja lukion rehtorin mielestä osaan kirjoittaa hyvin, katsoa asioita monelta eri kantilta ja mulla on kuulemma hyviä ideoita siihen, miten nuorten syrjäytymistä voisi ehkäistä ja miten jo syrjäytyneitä voisi auttaa. Mä luulin, että en pääsis edes kokeesta läpi sen esseen takia, mutta ei se sitten niin huono tainnutkaan olla.

Puhuin yhden kaverin kanssa tulevaisuudesta, siitä mihin kouluun kumpikin aikoo tämän jälkeen jatkaa, ja pikkuhiljaa jaksan ehkä uskoa siihen, että mullakin saattaa olla tulevaisuutta. Ainakin mä yritän vielä jaksaa vähän aikaa. Vaikka olis kuinka vaikeeta. Oonhan mä tähänkin asti jaksanut.

Rikkinäisestä voi tulla ehjä

ei entisensä

mutta uudella tavalla

kokonainen

ehkäpä..

Tästä päivästä lähtien alan tekemään itsariajatusten kanssa samalla tavalla kuin viiltelyn. Aina, jos alan vähänkin miettimään sitä, keksin jotain tekemistä, ihan mitä tahansa, jotta saan ne ajatukset pois päästä pyörimästä. Onhan se tavallaan väärä tapa, ennemmin pitäis saada asiat järjestykseen niin, ettei itsari edes kävisi mielessä, mutta viiltelyn kanssa toi on toiminut. Voin nykyään miettiä viiltelyä ihan rauhassa, en meinaan halua enää viiltää. Ehkä tää lopettaminen onnistuu tällä kerralla.

Mutta oli väärä tapa tai ei, ainakin mä yritän nyt näin. Eiköhän se nyt oo tärkeintä, että pystyn pitämään itteni hengissä.

En vaan tiedä, kuinka kauan jaksan enää näin.

joskus kuva kertoo enemmän kuin sanat. En mä jaksa taas edes kirjottaa.

Sunnuntaikännit. Oikeesti viinakin vaan pahentaa oloa, mutta juon silti. Johan tässä oltiinkin yli viikko juomatta.  Ja tänään juon tasan sammumispisteeseen asti tai valvon koko yön. Nukkumisesta ei kuitenkaan tulis mitään, mietin taas liikaa kaikkea paskaa.

Mä en jaksa enää elää.

Mitä enemmän mietin sitä, etten voi tappaa itseäni nyt, sitä enemmän alkaa ahdistaa. Itsari on ollut mulle se syy, miksi oon jatkanut eteenpäin. Aina on voinut luvata itselleen, että jos asiat ei parane, täältä pääsee koska tahansa pois ja sen takia on jaksanut yrittää kauemmin. Nyt jos antaisin itelleni luvan kuolla, tuskin olisin kauaa hengissä. Mutta en aio tehdä sitä mun perheelle enkä kavereille.

Ei koskaan saisi välittää kenestäkään. Jos en välittäisi, olisin vapaa lähtemään eikä tarttis edes yrittää jaksaa tällästä paskaa enää.

Oon vihdoin onnistunut myöntämään itselleni sen, että en pärjää yksin. Se on vaan niin helvetin vaikeeta pyytää apua. Jos joku kyselee mun voinnista, joko alan vittuilemaan tai valehtelen, vaikka olisin päättänyt puhua suoraan. En mä uskalla kertoa kenellekkään totuutta. Joskus oon kertonut, joskus oon päästänyt ihmisiä lähelle, mutta aina ne petti mun luottamuksen ja hylkäs. Jokainen. Tai no ei yksi, se on se poikkeus joka vahvistaa säännön.

Mä en jaksais enää. Unipillereitäkin pitäis mennä pyytämään lisää, on jo kauan pitänyt, mutten halua enää nähdä terkkaria enkä koululääkäriä, ja muille lääkäreille en uskalla mennä. Taitaa käydä niin, että viinasta tulee taas mun unilääke. Eipä mun onneksi tarvii paljoa kerralla juoda. Kaikki ruokarahat siihen sitten menee mutta menkööt. Mä mitään ruokaa kämpille tarvii, koulussa saa syyä ilmaseks.

Pistää miettimään kun huomaa lyöneensä taas itsemurhapäivän lukkoon, ja seuraavana päivänä kaverin kaveri tekee itsemurhan. En mä voi tappaa itseäni. En, vaikka tää kuoleman kaipuu on mussa niin syvällä, etten tiedä, voiko sitä saada koskaan kokonaan pois. Mutta mä en halua aiheuttaa mun kavereille mitään tuollaista. Oli niin vaikeaa katsoa sitä kaveria koko päivän kun tiesi koko ajan, että melkein teki itsekin sille saman tempun.

Enkä tiedä miten jaksan, kun koira lähtee täältä pois. Sen hoitaminen tuntuu liian raskaalta, mutta sittentaas se on ollut kaverin kanssa lenkillä nyt noin vartin ja mulla on jo kamala ikävä sitä. Oli virhe ottaa se tänne edes hetkeksi. Totuin jo siihen, että joku nukkuu aina kainalossa tai sylissä ja siihen, ettei koskaan tarvitse olla täysin yksin.

Itkettää.

Koskakohan oon viimeksi ollut näin tyhjä sisältä. En jaksa tehdä mitään, en halua alottaa mitään uutta kun en kuitenkaan jaksaisi viedä mitään loppuun. Ne treenitkin jäi siihen kahteen kertaan, vaikka tykkäsinkin niistä tosi paljon. Alkoi vaan ahdistaa se, kun tiesin että ne kaikki siellä näkee mun arvet ja päätin että mokaisin siellä kuitenkin joten siihen se jäi. En mä ollutkaan vielä valmis näyttämään noita arpia kenellekään, enkä ollut valmis käymään missään säännöllisissä treeneissä muiden ihmisten joukossa. Ajatuskin treeneihin lähtemisestä sai kauheen ahdistuksen ja jännityksen aikaan. Hitsi että osaankin vihata itteeni taas tuonkin takia. 

Muutenkin alkaa tuntua siltä, etten mä saa koskaan olla onnellinen. Kesällä kun mulla meni hetken paremmin, alkoi tuntua vähän paremmalta ja jaksoin hetken uskoa tulevaan, äiti muutti pois. Noo, pääsin siitä yli ja jatkoin taas elämää, mutta enköhän löytänyt isän keskusteluja netistä ja niistä luin, että sillä oli käynyt itsarikin mielessä. Loppuloma menikin sitten sitä vahtiessa ja sen huolia kuunnellessa, jonka jälkeen olin taas samassa pisteessä kuin ennenkin. Jossain vaiheessa äiti muutti takaisin, tuli mun muutot ja kaikki ja taas hetken meni paremmin. En tiedä miksi, mutta jossain vaiheessa olin taas tekemässä itsemurhaa, ja kai sitä voi jo tässä vaiheessa myöntää, että mulla oli lokakuussa oikeesti kaikki valmiina. Mä hain ne lääkkeet. Ja olin sen asian kanssa enemmän kuin tosissani. 

Jotenkin laivamatka kuitenkin vaikutti ja hävitin ne lääkkeet. Sen jälkeen tuli ne terkkarilla ravaamiset, jotka kuitenkin loppui aika lyhyeen. Jotenkin ne käynnit kuitenkin antoi toivoa, voimia jatkaa, vaikken pystynytkään puhumaan. Ja taas pääsin pahimman vaiheen yli, muttei siitä kauaa ehditty nauttimaan, kun meni välit kaverin kanssa poikki. Ja se vaivaa mua vieläkin. Se ei osannut hyväksyä mua omana itsenäni, aina se petti lupauksensa ja mulla meni monta vuotta ennen kuin tajusin sen. Ja se sattui. Mä kun luulin, että mulla olis ollut ystävä, se tiesi mun ongelmista, se tiesi kaikesta, selitti ymmärtävänsä, mutta se ei antanut mun olla mä. 

Ja nyt tuli tädin sairaus, kun olin taas ollut hetken ilosempi kuin aikoihin. 

Ei mun iloa pilaamaan tarvita kuin yksi huono asia. Sen jälkeen mielessä alkaa taas pyöriä ne kaikki vanhatkin asiat, kaikki pelot ja muut pahenee ja löydän itteni aina samasta tilanteesta uudelleen ja uudelleen. 

Oon taas tosissani miettinyt, että voisin käydä uudestaan yrittämässä terkkarilla. Ei siinä mitään menettäiskään. Ei noi hyvät kaudet taida koskaan olla pysyviä. Ehkä mä vaan en pärjää yksin, vaikka sitä kovasti yritänkin.

Mä en osaa nukkua yksin. En ole koskaan osannut. Siitä mun unettomuus taitaakin johtua. Pystyn nukkumaan porukoilla, kavereilla, asuntoloissa, omalla kämpillä sillon, jos täällä on joku kaveri tai nyt, kun täällä on tuo koira. Unipillereitä tarvitaan siis taas viikon päästä, kun koira muuttaa takaisin porukoille. Musta ei oo hoitamaan sitä täällä, en oo tarpeen hyvässä kunnossa siihen.

Oon yrittänyt pari päivää selvittää myös sitä, miksi meinaan aina välillä mennä paniikkiin tilanteissa, joissa en oikeesti pelkää mitään, ja jotka ei poikkea arjesta mitenkään. Esimerkiksi yks päivä käveltiin kavereiden kanssa keskustassa, naurettiin ja pelleiltiin ja yhtäkkiä rupesin tärisemään, jalat meinas lähteä alta, suuta kuivasi yms kivaa. En oo pitkään aikaan pelännyt keskustassa liikkumista, joten en tajua... Samoin aina välillä tärisen kun tuun kämpille, vaikka ei tässä lähellä oo yhtään mitään pelättävää. En ole keksinyt, onko joku asia muka eri tavalla kuin yleensä niinä päivinä, kun oon paniikissa kämpille tullessa.

Halusin tietää myös, miksi mulla on nykyään välillä ystävienkien seurassa helvetin paha olla. Eilenkin, kun ne oli tässä kylässä. Alkuun kaikki oli ihan hyvin, mutta taas ihan yhtäkkiä ilman syytä paniikki ja kun siitä rauhotuin, olin ihan ahdistuneena koko loppuillan. Näytteleminen onnistuu näköjään hyvin edelleen, koska ei kaverit oo millään kerralla huomanneet mitään. En halua pilata niiden hauskoja hetkiä sen takia, että oon tällänen paska, joten en todellakaan aio kertoa niille.