Koskakohan oon viimeksi ollut näin tyhjä sisältä. En jaksa tehdä mitään, en halua alottaa mitään uutta kun en kuitenkaan jaksaisi viedä mitään loppuun. Ne treenitkin jäi siihen kahteen kertaan, vaikka tykkäsinkin niistä tosi paljon. Alkoi vaan ahdistaa se, kun tiesin että ne kaikki siellä näkee mun arvet ja päätin että mokaisin siellä kuitenkin joten siihen se jäi. En mä ollutkaan vielä valmis näyttämään noita arpia kenellekään, enkä ollut valmis käymään missään säännöllisissä treeneissä muiden ihmisten joukossa. Ajatuskin treeneihin lähtemisestä sai kauheen ahdistuksen ja jännityksen aikaan. Hitsi että osaankin vihata itteeni taas tuonkin takia. 

Muutenkin alkaa tuntua siltä, etten mä saa koskaan olla onnellinen. Kesällä kun mulla meni hetken paremmin, alkoi tuntua vähän paremmalta ja jaksoin hetken uskoa tulevaan, äiti muutti pois. Noo, pääsin siitä yli ja jatkoin taas elämää, mutta enköhän löytänyt isän keskusteluja netistä ja niistä luin, että sillä oli käynyt itsarikin mielessä. Loppuloma menikin sitten sitä vahtiessa ja sen huolia kuunnellessa, jonka jälkeen olin taas samassa pisteessä kuin ennenkin. Jossain vaiheessa äiti muutti takaisin, tuli mun muutot ja kaikki ja taas hetken meni paremmin. En tiedä miksi, mutta jossain vaiheessa olin taas tekemässä itsemurhaa, ja kai sitä voi jo tässä vaiheessa myöntää, että mulla oli lokakuussa oikeesti kaikki valmiina. Mä hain ne lääkkeet. Ja olin sen asian kanssa enemmän kuin tosissani. 

Jotenkin laivamatka kuitenkin vaikutti ja hävitin ne lääkkeet. Sen jälkeen tuli ne terkkarilla ravaamiset, jotka kuitenkin loppui aika lyhyeen. Jotenkin ne käynnit kuitenkin antoi toivoa, voimia jatkaa, vaikken pystynytkään puhumaan. Ja taas pääsin pahimman vaiheen yli, muttei siitä kauaa ehditty nauttimaan, kun meni välit kaverin kanssa poikki. Ja se vaivaa mua vieläkin. Se ei osannut hyväksyä mua omana itsenäni, aina se petti lupauksensa ja mulla meni monta vuotta ennen kuin tajusin sen. Ja se sattui. Mä kun luulin, että mulla olis ollut ystävä, se tiesi mun ongelmista, se tiesi kaikesta, selitti ymmärtävänsä, mutta se ei antanut mun olla mä. 

Ja nyt tuli tädin sairaus, kun olin taas ollut hetken ilosempi kuin aikoihin. 

Ei mun iloa pilaamaan tarvita kuin yksi huono asia. Sen jälkeen mielessä alkaa taas pyöriä ne kaikki vanhatkin asiat, kaikki pelot ja muut pahenee ja löydän itteni aina samasta tilanteesta uudelleen ja uudelleen. 

Oon taas tosissani miettinyt, että voisin käydä uudestaan yrittämässä terkkarilla. Ei siinä mitään menettäiskään. Ei noi hyvät kaudet taida koskaan olla pysyviä. Ehkä mä vaan en pärjää yksin, vaikka sitä kovasti yritänkin.