Mitä enemmän mietin sitä, etten voi tappaa itseäni nyt, sitä enemmän alkaa ahdistaa. Itsari on ollut mulle se syy, miksi oon jatkanut eteenpäin. Aina on voinut luvata itselleen, että jos asiat ei parane, täältä pääsee koska tahansa pois ja sen takia on jaksanut yrittää kauemmin. Nyt jos antaisin itelleni luvan kuolla, tuskin olisin kauaa hengissä. Mutta en aio tehdä sitä mun perheelle enkä kavereille.

Ei koskaan saisi välittää kenestäkään. Jos en välittäisi, olisin vapaa lähtemään eikä tarttis edes yrittää jaksaa tällästä paskaa enää.

Oon vihdoin onnistunut myöntämään itselleni sen, että en pärjää yksin. Se on vaan niin helvetin vaikeeta pyytää apua. Jos joku kyselee mun voinnista, joko alan vittuilemaan tai valehtelen, vaikka olisin päättänyt puhua suoraan. En mä uskalla kertoa kenellekkään totuutta. Joskus oon kertonut, joskus oon päästänyt ihmisiä lähelle, mutta aina ne petti mun luottamuksen ja hylkäs. Jokainen. Tai no ei yksi, se on se poikkeus joka vahvistaa säännön.

Mä en jaksais enää. Unipillereitäkin pitäis mennä pyytämään lisää, on jo kauan pitänyt, mutten halua enää nähdä terkkaria enkä koululääkäriä, ja muille lääkäreille en uskalla mennä. Taitaa käydä niin, että viinasta tulee taas mun unilääke. Eipä mun onneksi tarvii paljoa kerralla juoda. Kaikki ruokarahat siihen sitten menee mutta menkööt. Mä mitään ruokaa kämpille tarvii, koulussa saa syyä ilmaseks.