Tänään mä huomasin, etten löytänyt pelkästään maailman mahtavinta hevosta.
Mä löysin myös maailman mahtavimman hevosen omistajan. Kaverin. Ihmisen, jonka kautta pääsen pian tutustumaan uusiin ihmisiin, mukaviin sellaisiin. Ihmisen, jonka seurassa mulla ei ole ollut vielä kertaakaan paha olla, ja jonka seurassa osaan olla oma itseni.

Ehkä mä en kuolekaan lomalla. Ehkä mulla on tekemistä. Hauskaa tekemistä.

Yksinollessa ahdistus yrittää tulla päälle, samoin toiveet kuolemasta. Mutta mä tiedän ainakin tällä hetkellä tän menevän ohi. Varmasti vielä tulee vaikeita päiviä, todella vaikeita, varmasti vielä joskus tulen olemaan jossain elämän ja kuoleman välillä, mutta ehkä tästä voi oikeasti selvitä?

Oli miten oli, ainakin mä tiedän mitä onnellisuus tarkoittaa.

Täytyy opetella yksi uusi asia.

Aina välillä hetken uskon siihen, aina välillä tiedän että se on totta.

En mä ehkä voi palata menneeseen, en voi saada niitä vanhoja aikoja takaisin, niitä hyviä päiviä kavereiden kanssa. Mutta mä voin saada jotain paljon parempaa. Jotain, mistä en ole koskaan osannut haaveillakaan.

Vieraiden hevosiin ei saisi koskaan kiintyä liikaa. Mutta Yy on ihana. Ehkä mä voin sen kohdalla tehdä poikkeuksen ja antaa itselleni luvan välittää siitä. Onhan se hösilö ja osaamaton, huonotapainenkin, mutta juuri sen takia siitä pidänkin. Sitä on käsitelty niin vähän, että siitä on vielä helppo tehdä juuri minulle sopiva hevonen. Välillä sen kanssa ollessa iskee ikävä entiseen talliin, niihin kavereihin joita siellä oli ja kova ikävä on niitä hevosiakin. Mutta ehkä täytyy opetella päästämään irti, oppia katsomaan eteenpäin ja antamaan menneiden olla.

Eikä mun tosiaankaan pitänyt tulla tänne kirjoittamaan hevosista. Ajattelin vain tulla kertomaan, että tällä hetkellä mun on hyvä olla, vaikka tämä päivä onkin ollut ihan kamala.

Enää kaksi lukion koetta ja loma. 


En varmasti luovuta nyt.

En jaksaisi enää olla.

Yksin.

Mä pelkään lomaa.

En jaksais enää esittää kenellekään mitään, keksiä tekosyitä pitkille housuille ja hihoille, uimattomuudelle ja kaikelle muulle typerälle käyttäytymiselle, jolla yritän peittää kaikki arvet. En edes halua esittää nykyisille kavereille mitään, mutten pysty viiltelyistä kertomaankaan joten pakko.

Pelottaa myös se tekemättömyys. Johan se on nähty kuinka vaikeita viikonloputkin mulle on. Koulu painaa välillä päälle vähän liikaakin, mutta ainakin sen ansioista näen kavereita lähes päivittäin ja tulee pidettyä edes jonkinsortin säännöllinen rytmi. Eikä tarvii olla kämpillä yksin kuin muutama tunti päivässä.

Täytyy nyt vain toivoa, että suunnitelmat menee niin kuin pitää ja pääsen reilun kuukauden päästä muuttamaan, olisi edes hetkeksi tekemistä. Ei mun kuulu asua samassa kämpässä yli vuotta. Jos tää onnistuu, niin oon sitten muuttanut kolmen vuoden sisällä kuus kertaa. Eikä tarttis enää jaksaa tuota ärsyttävää kämppistä, vaan paljon mukavampaa, vaikka mulla varmasti menee siihenkin välillä hermo jos saman katon alla asutaan.


Mä yritän pysyä hengissä, mutta en uskalla luvata mitään.

Jaahas, sitä on sitten tullut oltua 200 päivää ilman viiltelyä. En mä osaa olla iloinen siitä. Ei sillä ole mitään väliä kauanko olen ilman. Jonain päivänä sorrun kuitenkin. Ei nämä arvet parane, ei edes haalistu, joten seuraava kesä menee joka tapauksessa jälkiä piilotellessa. Sama kai se, onko piilossa pidettävät jäljet uusia vai vanhoja. Siis jos olen kesällä edes hengissä. Tuskin olen.

Tää viikko on ollut ihan kamala. Ainoa hyvä asia koko viikossa on ollut Yy, se hevonen jota kävin katsomassa. En tosin sopinut mitään jatkosta, täytyy nyt katsoa miten omat voimat riittää ja kauanko edes elän enää. Toivottavasti en kauaa.

Kaikki vanhat pelot on tullut takaisin.

Perun sanani siitä, että päivät olisivat muka jotenkin helpompia.
Ei ne ole.

Mä en muista, koska oon viimeksi itkenyt niin paljon kuin viimeisen parin päivän aikana. Oon taas joka yö pyöritellyt kännykässä olevia numeroita ja miettinyt, kenelle voisi soittaa. Mutta en mä halua häiritä ketään, en jaksa selittää kenellekään kaikkea alusta asti. L nyt tietäisi jotain ja sille olisi helppo puhua, mutta en mä halua huolestuttaa sitä enempää. En pysty olemaan enää montaa yötä näin yksin.

Päivät sujuu paremmin kuin pitkään aikaan, mutta yöt on sitäkin pahempia. Oon tässä kahden päivän aikana ajanut melkein 200km autolla ja noin puolet siitä yksin, vaikka en ole uskaltanut koskea yhteenkään autoon melkein vuoteen. Ei se loppujen lopuksi ihan niin kamalaa ole kuin muistin, joillain teillä ihan kivaakin, mutta en mä silti aja jos ei ole pakko. Oon jaksanut nähdä kavereita, uskaltanut kävellä yksin suht vieraan ison kaupungin keskustassa ja puhua vieraille ihmisille. Eikä mulla oo melkein koskaan päivisin paha olla, ei mun tarvii esittää kenellekään mitään.

Kohta tulee taas yö ja mä en kestä. Oon jo ihan tarpeeksi mustelmilla, mutta ei kai se mitään haittaa. Ehkä oon kieltänyt iteltäni viiltelyn, mutta on niitä muitakin tapoja itseään satuttaa.

Pitäisi mennä lenkille, mutta oli pakko tulla ensin käymään täällä. Tällä kertaa tää pakko ei tullut pahan olon takia vaan hyvän. Löysin ilmoituksen, jossa etsittiin yhdelle hevoselle kouluttajaa ja liikuttajaa ja aikani pähkäiltyä päätin (ja uskalsin) sitten soittaa sinne. Nyt harmittaa, kun lupasin mennä porukoille keskiviikkona ja tuun sieltä vasta sunnuntaina, mutta ensviikon alussa sitten täytyy käydä heppaa ainakin katsomassa ja kokeilemassa! Omistaja kuulosti tosi mukavalta ja rennolta, joten toivottavasti hevonenkin on kiva.

Muistan liian hyvin sen fiiliksen kun mulla viimeksi oli projektiheppa ja sain sen oppimaan uusia asioita. Ja sen, kun entinen kaahari ja ihmistä kunnioittamaton hevonen juoksi mun vieressä vapaana pitkin peltoja ja sen ensimmäisen kerran kun uskalsin sen selkään ilman, että sillä oli mitään varusteita. Jospa tässä nyt olisi uusi projekti...

Nyt sinne lenkille ja tänään tuskin mikään enää pilaa tätä oloa. Melatoniinipulakaan ei enää uhkaa, vaikka en kyllä taidakaan puolittaa noita 3mg:n pilsuja, sen verran hyvät unet niillä sai! :)

Muutenkin tänään on ollut ihmeellisen hyvä olo, vaikka koko viikonlopun ahdistikin. Ja tajusin taas uudestaan, että ei se luokan edessä puhuminen mitenkään paha asia ole...

Olisi pitänyt pyytää lääkäriltä beetasalpaajia, mutta meninkin olemaan niin pelkuripaska taas. Enkä tietenkään kehtaa mennä varaamaan heti uutta aikaa, vaikka niitä tarvitsisinkin. Enkä varmaan saisi edes asiaani sanotuksi, keksisin jonkun tekosyyn miksi menin sinne ja vittuuntuisin taas vähän lisää.
Eikä mulle voi mitään lääkkeitä antaa, vedän heti kaikki kerralla paremman olon toivossa.

Oon kehittänyt luokan edessä puhumisestakin taas ongelman, vaan ja ainoastaan yhden äikänopettajan kommentin takia. Nehän meni vähän aikaa niin hyvin. Ensviikolla pitäis uskaltaa puhua kaikkien kuullen kolme kertaa ja oon taas päättänyt etten pysty. Harmi kun olin just kipeenä, ei viittis olla toistakin viikkoa pois koulusta. Huomenna pitäis uskaltaa tallille, en voi kolmatta kertaa peräkkäin ilmottaa kaverille että en pääsekkään. Pitäis varmaan keksiä joku hyvä syy siihen, miksen voi käydä siellä enää. Harrastukset ei näköjään oo mun juttu, kaikki alkaa parin kerran jälkeen ahdistaa. Nää pelot rupee taas menemään vähän yli, kohta lukittaudun neljän seinän sisälle muutamaksi kuukaudeksi.

Taas se sama vanha tuttu olo, että pitäis saada puhua jollekin, mutta ei, enhän mä pysty enkä aio enää edes yrittää.

miten helppoa kuoleminen olisikaan...

Tää on ilmeisesti menossa taas siihen, että oon noin joka toinen minuutti valmis tekemään mitä tahansa kun elämä on niin kivaa ja plaaplaaplaa ja joka toinen minuutti taas mietin, miten täältä pääsisi helpoten pois. En voi enää edes luvata pysyväni erossa viiltelystä, vaikka oonkin pystynyt olemaan näin kauan ilman... Ja vielä nää olot näin viikonlopun alla, huomenna pystyy vielä olemaan kun on koulu ja sen jälkeenkin pitäis nähdä kaveria, mutta lauantai tai sunnuntai on pakko olla kokonaan yksin. Ei tämä mene koskaan parissa päivässä ohi, ei oo koskaan mennyt.

Miksi valehtelu on niin paljon totuuden kertomista helpompaa?

Pilasin sitten taas yhden mahdollisuuden saada apua. Harmittaa, mutta ehkä tää taas tästä. Taas se sama kysymys, "onko susta muuten tuntunut masentuneelta?", sama vastaus ja heti sen jälkeen tajusin, että tein sen taas, vaikka piti puhua totta. Melatoniinia sain sentään tällä kertaa vahvempaa, vaikka oikeasti mulla riittää toi yhdenkin milligramman ihan hyvin, suurempien määrien kanssa heräilen koko yön. Vaan siitä ehkä kannatti valehdella, nyt riittää puolikkaat ja menee puolet pidempi aika siihen, että pitää taas uskaltautua lääkärille ja apteekkiin. Riittää unipilsut ainakin loman yli, kattoo sitten syksyllä josko sitä oikeesti yrittäis hakea apua vai pärjäiskö yksin sittenkin.Toivottavasti toi lääkäri ois siellä syksylläkin, se oli harvinaisen mukava tapaus.

Vappuloma meni harvinaisen hyvin. Yksi päivä kului tallilla, toisena päivänä seikkailin kaverin koiran kanssa metsässä neljä tuntia (mitäs kaveri meni sanomaan ettei se muka väsy, väsyipäs!) ja parina päivänä bussireissut, joita en muuten enää jännitä melkein yhtään. Kaiken lisäksi eilen autoin jotain vierasta ukkoa, kun se ei osannut käyttää kännykkäänsä. En vieläkään tajua, miksen siinäkään tilanteessa pelännyt yhtään, ei tainnut edes kädet täristä.

Tänään tuli taas tehtyä uusia asioita kavereiden kanssa. Kierreltiin ympäri vaatekauppoja ja sovitettiin rumimpia vaatteita mitä löydettiin ja naurettiin toisillemme. Jotkut katsoi pahasti, mutta osasin olla välittämättä niistä. Löytyihän sieltä kaikkea kivaakin ja mä luulen, että saatan pikkuhiljaa alkaa löytämään sitä omaa tyyliä.

Kesällä mulla on aikaa, ja taidan tietää mihin sen käytän. Haluan kokeilla uusia asioita ja taitaa olla eka kerta mun elämän aikana kun tuntuu siltä, että saatan jopa uskaltaa tehdä jotain uutta. Tekisi mieli lähteä seikkailemaan ympäri suomea ilman mitään suunnitelmaa, mutta sitä en tee ennen kuin saan selvitettyä, miksi oikeasti haluan tehdä niin. Jos oon vaan juoksemassa tunteita pakoon niin jää reissu tekemättä, siinä tapauksessa se vaan pahentais oloa.