Mä en muista, koska oon viimeksi itkenyt niin paljon kuin viimeisen parin päivän aikana. Oon taas joka yö pyöritellyt kännykässä olevia numeroita ja miettinyt, kenelle voisi soittaa. Mutta en mä halua häiritä ketään, en jaksa selittää kenellekään kaikkea alusta asti. L nyt tietäisi jotain ja sille olisi helppo puhua, mutta en mä halua huolestuttaa sitä enempää. En pysty olemaan enää montaa yötä näin yksin.

Päivät sujuu paremmin kuin pitkään aikaan, mutta yöt on sitäkin pahempia. Oon tässä kahden päivän aikana ajanut melkein 200km autolla ja noin puolet siitä yksin, vaikka en ole uskaltanut koskea yhteenkään autoon melkein vuoteen. Ei se loppujen lopuksi ihan niin kamalaa ole kuin muistin, joillain teillä ihan kivaakin, mutta en mä silti aja jos ei ole pakko. Oon jaksanut nähdä kavereita, uskaltanut kävellä yksin suht vieraan ison kaupungin keskustassa ja puhua vieraille ihmisille. Eikä mulla oo melkein koskaan päivisin paha olla, ei mun tarvii esittää kenellekään mitään.

Kohta tulee taas yö ja mä en kestä. Oon jo ihan tarpeeksi mustelmilla, mutta ei kai se mitään haittaa. Ehkä oon kieltänyt iteltäni viiltelyn, mutta on niitä muitakin tapoja itseään satuttaa.