Aina välillä mä mietin, kuinka suuren osan kaikesta pahasta olosta olen aiheuttanut itse itselleni. En syytä itseäni siitä, mietin vain. Kuinka monta kertaa olen itse omalla toiminnallani, omilla ajatuksillani ja omilla valinnoillani vaikeuttanut elämääni? Aika monta, luulisin. En kuitenkaan enää, tai ainakaan tällä hetkellä, jaksa miettiä sitä, miten asiat olisivat jos olisin tehnyt kaiken toisin. Minä olen valintani tehnyt, omat päätökseni (vaikka olenkin aina antanut muiden vaikuttaa niihin likaa) ja hyväksyn ne. Kaikki tekevät joskus virheitä, toiset ehkä useammin kuin toiset, mutta kuitenkin. Ihan jokainen mokailee joskus. En mä naura muille, en mä arvostele muita sen takia, jos he ovat joskus valinneet jotakin väärin. Miksi siis peittelisin kaikkia omia mokiani, miksi olen aina ennen yrittänyt esittää täydellistä?

Paljon parempi olla nyt, kun osaan hyväksyä myös mokailuni ja vielä nauraa niille kavereiden kanssa. Kyllä kaikki päivän aikana tehdyt virheet, tai "virheet", pyörivät edelleen iltaisin päässä, mutta joka kerta onnistun hyväksymään ne. Välillä se vie aikaa, kauankin, mutta lopulta aina hyväksyn. Hurjasti apua on ollut siitä, kun olen oppinut puhumaan mokistani, en enää pidä kaikkia niitä vain oman pääni sisällä vaan nauran niille yhdessä kavereiden kanssa ja silloin aina ymmärrän, että eivät ne olekaan niin kamalia asioita kuin miltä ne tuntuvat. Ehkä ajan kanssa opin hyväksymään itseni virheineni vielä paremmin, siten, että jokaista pientä mokaa ei tarvitse pyöritellä päässä puolta yötä.

Jos ei muuta, niin ainakin osaan elää nykyään hetkessä. En ihan joka sekunti huolehdi tulevasta, jännitä sitä mitä seuraavana päivänä tapahtuu tai mieti vanhempia, menneitä asioita. Aina välillä osaan olla ja irroittaa huolista, antaa hetken viedä mukanaan ja nauttia.

Usein haluaisin tietää millainen olisin, jos mua ei olisi kiusattu koulussa. Oon tullut siihen tulokseen, että olisin täysi kusipää. Jos olisin ollut vaikkapa kymppiluokan aikana rohkeampi, oisin varmasti lähtenyt tosi moniin typeryyksiin mukaan. Yläasteen aikana ehkä vielä helpommin? Ja jos kerran olin kymppiluokalla idiootti ja kiusasin yhtä meidän luokkalaista (joo mulla oli syyni, mutten ala itseäni puolustelemaan, tein väärin mutta vaikeepa sitä on palata ajassa takasinpäin), niin kuinka helposti olisin päätynyt pakollisen peruskoulun aikana kiusaajaksi? Kympillä sentään tiesin, miltä kiusattuna olo tuntuu ja kiusasin silti.

Pakko sanoa, että oon jättänyt aika helvetisti kaikkia typeriä juttuja tekemättä pelkojen takia. Jos en ois pelännyt, oisin joutunut aika pahoihin ongelmiin jossain vaiheessa. Tiedä sitten olisko ne ongelmat olleet helpompia kuin nämä nykyiset, mutta turha kai sitä on miettiä.