Ehkä mulla on vielä ikävä sitä pahaa oloa. Ikävä sitä tunnetta, kun kaikki tuntui menevän niin huonosti kuin vain voi. Ikävä viiltelyä. Vaikka oikeastaan en tiedä, miksi ikävöin sitä. Kyllä ne tunteet käyvät kylässä edelleen, löydän itseni muutaman kerran joka viikko miettimästä itsemurhaa. Se on vain jotenkin erilaista. Mä pystyn hallitsemaan ne ajatukset, mä voin nykyään antaa itselleni luvan miettiä itsaria, pystyn luottamaan siihen, etten tee sitä vaikka ajatukset olisivat millaisia. Voin rauhassa muistella viiltämisen tunnetta ilman pelkoa sortumisesta, vaikka kieltämättä aika usein tekeekin mieli viiltää. Kyllä mä pystyn olemaan ilman.

Se on vaan niin vaikea luopua jostain, jonka kanssa on tottunut elämään monta vuotta. Vaikeaa, vaikka tietääkin, että niistä asioista on ollut vain haittaa.

Voi olla vaikeaa ymmärtää, mutta tavallaan haluaisin takaisin siihen masennuspaskaan. Tai ehkä se on se masennus, joka yrittää houkutella minua takaisin pohjalle? Se oli vaan niin tuttua, tavallaan turvallistakin, kun tiesi etukäteen millainen seuraavasta päivästä tulee, tiesi etukäteen, että seuraavakin päivä kuluisi sängyn pohjalla itkien.

Silti tuntuu jotenkin hyvältä kuulla ihmisen, jonka on nähnyt viimeksi vuosi sitten, huutavan jo kaukaa: "hitsi sä oot muuttunut!"