Mä oon taas joka päivä halunnut kirjoittaa, mutta vuorokaudesta loppuu tunnit ja silloin harvoin kun aikaa on, ei vain jaksa tehdä yhtään mitään. Kommentteihinkaan en nyt jaksa erikseen vastata, mutta kiitos kaikille. Ja vielä sen verran, että tosiaan, kuunnelkaa itseänne ja jos tämän blogin lukeminen aiheuttaa olon pahenemista, painakaa sitä ruksia selaimen nurkasta. Mä en halua enkä aio lopettaa kirjoittamista, mutta en myöskään halua, että tästä blogista on kenellekään haittaa.

Nykyhetkeen. Mun eläinlauma on kasvanut kahdella marsutytöllä, ne on ihanan helppoja tuohon koiraan verrattuna. Tekemistä niissä kuitenkin riittää, nuorempi (3kk) on älyttömän arka ja vanhempi taas aika omalaatuinen tyyppi. Koira on jatkuvasti liian vähällä liikunnalla ja aktivoinnilla, kun en yksinkertaisesti jaksa. Onneksi se kestää sen, kaikki kelpiet eivät tekemättömyyttä siedä.

Töissä menee toisinaan hyvin, toisinaan hyvin huonosti. Asiakaspalvelutilanteet on ok, oon jotenkin siedättynyt niihin, mutta muuten välillä tuntuu siltä, että vakkarit eivät oikeen osaa arvostaa ilmaista työvoimaa. Meillä on ihan eri säännöt kuin niillä. Ne hoitaa ruokien pussitukset yms asiakkaiden tiloissa, me ei kämppiksen kanssa saada tehdä niitä samassa paikassa, koska asiakkaat eivät saa olla samassa tilassa... Kassan vahtimisella jos ne tätä perustelisi, niin kassa on ihan yhtä paljon meidän vastuulla kuin vakkareidenkin...

Viiltelyä oon taas saanut vähän vähennettyä, oon viimisen viikon sisällä viiltänyt 3-4 päivänä. Se on ihan liikaa, mutta jotain edistystä sentään.

Mutta nyt mun täytynee lähteä vapunviettoon, kämppis raahasi tänne kavereitaan ja pitää esittää sosiaalista. Onneksi viina auttaa.

Pelottavaa. Viillot muuttuu kerta kerralta syvemmiksi ja leveämmiksi. Oon jotenkin kieltäytynyt huomaamasta sitä, mutta tänään vertasin tämänpäiväistä jälkeä kuukauden(?)takaiseen jälkeen, ja ai että se oli pieni uuteen verrattuna. Kaiken lisäksi en osaa enää lopettaa sitä ajoissa. Ennen ahdistus johti yhteen tai kahteen pieneen viiltoon, nykyään se saattaa johtaa kymmeniin syviin viiltoihin. Mutta en mä silti halua lopettaa. Tai haluan, mutta en pysty siihen, joten käännän sen aina niin, etten halua. Tai oikeastaan en tiedä haluanko lopettaa vai en. Vaikeaa.

Pitäisi pian tehdä apteekkireissu, mutta se on pakko uskaltaa hoitaa yksin. En ole käynyt yksin kaupassa pitkään aikaan, en ole pystynyt, houkuttelen aina kämppiksen mukaan. Mutta ei sen tarvitse saada tietää viiltelystä, ei sen tarvitse nähdä kuinka paljon puhdistusainetta, laastareita ja sideharsoa nykyään tarvitsen. Nytkin sideharsot on loppu, eikä nuo paperista ja teipistä tehdyt viritelmät ole kovin verenpitäviä. Haluais kuitenkaan lakanoita sotkea. Tai ei kai sen niin väliä.

Terppaakin näkee vasta viikon päästä, mietin tässä pitäiskö sille laittaa viikonlopun aikana sähköpostia ja kysyä, voisko päästä jo ennen perjantaita käymään edes hetkeksi...

Olipas taas vaikeaa mennä terapeutin luo. Blogitekstit pyöri mielessä, pelkäsin koko ajan, mitä se niistä sanoo. Terppa onneksi arvasi, kysyi heti ensimmäisenä, oliko sinne vaikea mennä tänään. Puhuttiin viiltelystä ja syömisistä, jotenkin se on helpompaa kuin aiemmin, ainakin nyt kun tiedän, että terapeutti tietää niistä ja hyväksyy mut silti. Huomasin, että vättelen silti viiltely-sanan käyttöä, terpan ottaessa sen puheeksi pystyin kyllä puhumaan siitä, mutta en kertaakaan maininnut sitä sanaa. Enkä uskaltanut näyttää noita jälkiä terapeutille, ne nyt mun tietääkseni tulehtuneita ole eikä ne tarvitse muutakaan hoitoa, jota en osaisi itse tehdä.

Terppa halusi myös tietää, oonko tekemässä itsaria, kun niissä mun tulostamissa teksteissä olin kirjottanut aika paljon siitä. Siinä tuli raja, siitä mä en pystynyt (vielä?) puhumaan. Sanoin vaan, että en oo tekemässä sitä, kaikkiin muihin kysymyksiin vastaus oli tuttu emmätiijä.

Puhuttiin saikusta. Jäin miettimään, tarviinko mä sitä? Se tarkoittais, että mun pitäis pystyä sanomaan terpalle etten oikeasti enää jaksa. Yritän vielä ainakin tän ja ensviikon, jos senkin jälkeen oon aina viiltämässä työpäivien jälkeen ja koira joutuu olemaan sisällä 24 tuntia vuorokaudessa, niin kai se on pakko suostua. Ihan vaikka viikoksi, sais nukuttua hetken paremmin ja kerättyä voimia. Toisaalta haluaisin, toisaalta taas en. Yhtenä ongelmana on se, että me jäädään kämppiksen kanssa jossain vaiheessa hetkeksi melkeinpä kahdestaan pyörittämään eläinkauppaa, jossa ollaan työharjoittelussa, enkä haluais jättää sitä yksin. Hmm.

Mä vein tänään terapeutille mun blogitekstejä. Uskalsin jopa sanoa sille, ettei lue niitä ennen kuin oon häipynyt. Meinasin jo jänistää, mun piti antaa ne sille heti kun pääsin sen huoneeseen, mutta annoinkin ne vasta pari sekuntia ennen kuin painelin pihalle. Pakko sanoa, että nyt kaduttaa. En tiedä, miten uskallan mennä sinne tiistaina. Silloin terppa tietää viiltelystä, syömisvammailusta, siitä kuinka paljon mietin itsaria ja siitä, kun veli sillon joskus jahtasi mua puukon kanssa. Kiusaamisesta se on tiennyt alusta asti, mistään muusta ei.

Töissä on kivaa, etenkin eläinten kanssa. Tuntuu vähän siltä, että tuosta paikasta voisi tulla mulle toinen koti, kuten tallin kanssa kävi aikanaan. Mä rakastan sitä heinän tuoksua, kesyjä ja vähemmän kesyjä jyrsijöitä, vaikka koiria pienemmistä eläimistä kokemattomana saankin usein haaskattua paljon aikaa esimerkiksi kahden gerbiilin kiinnisaamiseen, kun ne eivät ole tottuneet käsittelyyn.

Ahdistus pysyy kurissa viiltelyllä, ja oon antanut itelleni luvan siihen, mutta kai sitä on pakko taas jossain vaiheessa yrittää lopettaa. Tällä hetkellä mä en jaksa tapella viiltämisen halua vastaan, mutta toivottavasti vielä joskus.

Työharjoittelu voittaa koulun, mitä nyt epäonnistumiset ja kaikenmaan mokailut jää häiritsemään vielä enemmän kuin koulussa. Välillä olen töissä tosi poissaoleva, harhaudun vaan ajatuksiini enkä näe mitään muuta. Onneksi teen suurimman osan hommista takahuoneissa, ja yleensä liikkeen puolella työskennellessäkin pystyy muiden huomaamatta livahtamaan hetkeksi omiin oloihinsa. Kyllä mä tykkään noista töistä, ja etenkin meidän pomosta, vaikka on pari muutakin vakituista työntekijää ihan ok.

Mokien päähän jäämisestä kertonee riittävästi se, että oon molempina päivinä päätynyt viiltämään heti töiden jälkeen. Enkä mä näe taas mitään järkeä viiltelyn lopettamisesta, mä en edes halua lopettaa sitä (taas joku pieni ääni huutaamun päässä, että haluan mä oikeasti lopettaa sen). Itsariajatuksekin on voimakkaampia kuin aikaisemmin. Toivottavasti tää olo tästä helpottuu edes vähän, kun oppii tuntemaan työkaverit ja työtehtävät paremmin...

Tällä hetkellä eniten stressaa se, että tiedän mulla olevan terpalle aika huomiseksi, mutta oon hukannut sen lapun, missä kaikki seuraavat ajat lukevat. Enkä kehtaa myöntää terpalle hukanneeni sen lapun, joten valvon varmaan koko yön sitä etsiessä. Ihankuin se muka jostain voisi löytyä, kun olen jo käynyt koko kämpän kahteen kertaan läpi, mutta stressataan nyt sitten kunnolla. Nyt oli pakko istahtaa hetkeksi alas, kun yksi viiltojälki alkoi vuotamaan pikkasen liikaa, josko se tuosta tasottuisi kun hetken ottaa vähän rauhallisemmin.

Pelottaa jäädä viikonlopuksi yksin. Mutta en mä kehtaa myöntää sitäkään terpalle. Pakko mun on yksi viikonloppu itsekseni pärjätä.

Heitän tuon viiltelylaskurin taas pois, en jaksa käydä nollaamassa sitä päivittäin.

Olinhan mä taas kuukauden ilman...

Olipas taas... mielenkiintoinen yö. Lähdettiin taas kämppiksen kanssa baariin. Mulla ei ollut mitenkään ryyppyfiilis, joten nappasin vaan kotona pienen rohkaisuryypyn ja litkin baarissa yhtä lonkeroa, en siis ollut yhtään kännissä. Pelattiin siellä jonkun porukan kanssa lautapelejä, vähän jännitti mutta ilmeisesti ainakaan kämppis ei huomannut mitään. Jossain vaiheessa päälle pamahti järjetön ahdistus ja kämppiksen valittaessa nälkää ehdotin, että haetaan hälle grilliltä ruokaa välillä. Siitä tultiinkin kämpille, kello alkoi olla jo paljon eikä kumpaakaan huvittanut enää mennä yhteenkään baariin. 

Kämppis painui nukkumaan, mäkin yritin, mutta eihän siitä mitään tullut. Pyörin pari tuntia sängyssä, yritin vaan pysyä makuulla. Mun ei ole pitkään aikaan tehnyt niin paljon mieli vetäistä kaikki lääkevarastot kerralla. Kyllä mä tiedän, ja tiesin yölläkin, ettei noilla kaapista löytyvillä lääkkeillä saa henkeä pois kovin helposti, halusin vaan edes hetkeksi helpotusta siihen oloon. Jos olisin noussut ylös, oisin varmasti kokeillut, millasen olon noilla lääkkeillä saa aikaseksi. 

Oon aika ihmeissäni siitä, etten silti koko yön aikana ajatellut kertaakaan viiltämistä. En mä enää usko siihen, että pystyisin lopettamaan viiltelyä koskaan kokonaan, mutta ainakin voin yrittää olla ilman aina kun pystyn. 

Huomenna alkaa työharjoittelu eläinkaupassa, pikkasen stressaa. En varmaan ensyönäkään nuku yhtään, kiva mennä sinne kahden putkeen valvotun yön jälkeen. 

Terapeutti kysyi multa tänään, saako se lukea mun blogeja. Oli pakko kieltää molemmat ainakin toistaiseksi, ehkä joskus myöhemmin. Koiran blogia se ei saa lukea ihan siitä syystä, että esitän siellä ihan liikaa, enkä jaksa erotella sille sitä, mikä on totta ja mikä ei. Saatan kirjoittaa sinne, että lähipäivinä on lenkkeilty ja treenattu - tosiasiassa kämppis on lenkittänyt tuon samalla kuin omansa, ja mä oon käskenyt sen istumaan ennen kuin se on saanut ruokansa. Jos kirjoittaisin sinne totuuden, saisin haukut aika monilta, onhan mulla aktiivinen koira, joka oikeasti vaatii tekemistä. Se on ihan tyytyväisen oloinen, vaikken olekaan sen kanssa ulkoilemassa 24/7, mutta kaikki ei sitä usko. Tää blogi taas on liian henkilökohtainen, en halua kertoa sille vielä kaikkea sitä, mitä tänne kirjoitan. Esimerkiksi viiltelystä se ei tiedä mitään, ja tuo laskuri pamahtaa silmille heti kun koko blogin avaa. Ehkä kuitenkin tulostan sille jotain tekstejä täältä ennen keskiviikkoa, katsotaan nyt miten jaksan. Heh, teen jopa mustekasetin vaihtamisesta ylitsepääsemättömän raskaan asian toisinaan.

Muutenkin musta tuntuu, että toi terapia on edelleen sellasta pintapuolista, mä en uskalla läheskään joka kerta olla siellä oma itseni, enkä uskalla kertoa siellä melkein koskaan mitä mieltä oikeasti olen jostain. Ehkä tää tästä ajan kanssa...? Tänäänkään en uskaltanut myöntää, että muutamasta tekstistä ympyröimäni sanat liittyvät oikeasti täysin mun elämään, terpan kysyessä asiasta vastasin vaan sen vakiovastauksen, etten tiedä. Kuitenkin sanat olivat luokkaa jatkaa, ymmärtää, yksinäisyys, vääryys, vesi (oon jo kauan halunnut uimaan pitkästä aikaa), pohdiskella, ystävät ym, jotka liittyy tällä hetkellä tosi vahvasti mun elämään.

Koulussa oon koko viikon näytellyt väsynyttä ja tauoilla nukkuvaa ihan vaan siksi, koska oon seikkaillut omissa ajatuksissani, enkä oo jaksanut kuunnella kavereiden juttuja. Tosin mulla taitaa olla vaan yksi kaveri nykyään. Toinen "kaveri" kilahti meille siitä, että me läpällä vedettiin pari viikkoa sitten yksi rööki puoliksi, vaikka se tasan tietää, ettei me todellakaan aiota oikeasti alkaa polttaa. Siinä se murjotti ja leikki mykkäkoulua pari viikkoa, kunnes kämppiksen ex, jonka kanssa J siihen asti hengaili, suuttui sille jostain. Sen jälkeen J on roikkunut meidän seurassa niin, kuin mitään ei olisi tapahtunut. Minen aio siihen luottaa enää, kun ei se voi edes kertoa, mistä se oikeasti suuttui. Kokeissakin se katsoo nykyään ja on katsonut aina kaikki vastaukset multa, mutta ikinä mä en saa katsoa siltä. Tollasia pikkujuttuja se on tehnyt oikeestaan aina, enkä mä oo tajunnut mitään. Käyttää mua ja kämppistä selvästi vaan hyväkseen, mutta ei me haluta sitä yksinkään jättää, joten annetaan sen roikkua koulupäivät meidän seurassa.

Huomenna vartijakurssin koe, josta on pakko päästä läpi, ja se ei tule onnistumaan ilman lukemista. Pitäisi jostain repiä jaksamista siihen.

Mitäs muuta... Aamuisin eka ajatus on aina se, että ois helpompaa olla kuollut, mutta päivisin on jopa ihan ok olo. Pikkupiski on täällä hoidossa lauantaihin asti, sitä on ollut ikävä <3 Maanantaina alka työharjoittelu eläinkaupassa, stressaa, stressaa ja stressaa, mutta ehkä siitä selvitää.

Tulipas nyt tekstiä, kun on ollut pidemmän aikaa kirjoittamatta mitään kunnolla :D Koittakaa kestää, seuraavat postaukset on luultavasti taas lyhyempiä, kun mulla on aikaa kirjoittaa.