Olipas taas vaikeaa mennä terapeutin luo. Blogitekstit pyöri mielessä, pelkäsin koko ajan, mitä se niistä sanoo. Terppa onneksi arvasi, kysyi heti ensimmäisenä, oliko sinne vaikea mennä tänään. Puhuttiin viiltelystä ja syömisistä, jotenkin se on helpompaa kuin aiemmin, ainakin nyt kun tiedän, että terapeutti tietää niistä ja hyväksyy mut silti. Huomasin, että vättelen silti viiltely-sanan käyttöä, terpan ottaessa sen puheeksi pystyin kyllä puhumaan siitä, mutta en kertaakaan maininnut sitä sanaa. Enkä uskaltanut näyttää noita jälkiä terapeutille, ne nyt mun tietääkseni tulehtuneita ole eikä ne tarvitse muutakaan hoitoa, jota en osaisi itse tehdä.

Terppa halusi myös tietää, oonko tekemässä itsaria, kun niissä mun tulostamissa teksteissä olin kirjottanut aika paljon siitä. Siinä tuli raja, siitä mä en pystynyt (vielä?) puhumaan. Sanoin vaan, että en oo tekemässä sitä, kaikkiin muihin kysymyksiin vastaus oli tuttu emmätiijä.

Puhuttiin saikusta. Jäin miettimään, tarviinko mä sitä? Se tarkoittais, että mun pitäis pystyä sanomaan terpalle etten oikeasti enää jaksa. Yritän vielä ainakin tän ja ensviikon, jos senkin jälkeen oon aina viiltämässä työpäivien jälkeen ja koira joutuu olemaan sisällä 24 tuntia vuorokaudessa, niin kai se on pakko suostua. Ihan vaikka viikoksi, sais nukuttua hetken paremmin ja kerättyä voimia. Toisaalta haluaisin, toisaalta taas en. Yhtenä ongelmana on se, että me jäädään kämppiksen kanssa jossain vaiheessa hetkeksi melkeinpä kahdestaan pyörittämään eläinkauppaa, jossa ollaan työharjoittelussa, enkä haluais jättää sitä yksin. Hmm.