Edellisen amiksen lopetuksen aikaan yritin ensimmäistä (ja viimeistä) kertaa sanoa äidille ääneen, ettei kaikki ole ihan kunnossa. Mä sanoin sille, että mua ei tarvitse heittää maanantaina asuntolalle, koska en ole enää menossa siihen kouluun. Ikinä. Äiti tietenkin halusi tietää miksi. "Koska siellä ahdistaa kaikki." Seuraava kysymys, mitä siellä sitten tapahtuu/mikä on pielessä tmv, en tarkkaan muista miten äiti sen kysyi. Enkä mä pystynyt enää pitämään itseäni kasassa. Sanoin ettei siellä tapahdu mitään, piti jatkaa vielä etten vain viihdy siellä, mutta siihen se lause jäi. Mä en pystynyt enää olemaan sen ahdistuksen kanssa, joten pakenin tilanteesta ulos ja metsään, jossa sain varmaan elämäni pahimman paniikkikohtauksen. En muista miten selvisin sieltä kotiin, mutta asiasta ei sen jälkeen puhuttu. 

Sitä mä kai puhumisessa eniten pelkään. Pelkään sitä joka ikinen kerta, kun yritän sanoa jotain vähänkin vaikealta tuntuvaa asiaa ääneen. Kyllä mä jännitän muiden reaktiota ja sitä, mihin se keskustelu lopulta johtaa, kohdellaanko mua jatkossa eri tavalla kuin ennen, mutta se on vain jännitystä. Kyllä sen kestää, oon niin tottunut siihen, ettei se kovin usein enää edes estä tekemästä asioita, mutta pelko on paljon vaikeampi voittaa. 

Sen takia mä ehkä vaikutan tosi tunteettomalta ja kylmältä aina, kun puhutaan kavereidenkin kanssa vaikka just mun entisistä kouluista. Mä en voi päästää tunteita siihen mukaan, kun en voi olla varma siitä, miten kestäisin sen. Ja mä pelkään, pelkään niin paljon, että joskus romahdan jonkun nähden. 

Meinasin eilen viiltää kunnolla. Mulla oli jo puukko kädessä. Meinasin heittää hukkaan kaikki ne päivät, jotka olen taas onnistunut olemaan ilman. Onneksi kämppis tuli kotiin. Oli pakko laskea puukko pois kädestä, piilottaa vanhat arvet ja olla kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ilman kämppistä olisin varmasti viiltänyt. Se oli niin lähellä.