Kämppis on koiransa kanssa lenkillä. Mä viillän, taas syvempiä ja syvempiä jälkiä ja kuuntelen surullista musiikkia siihen asti, että kuulen kämppiksen askeleet ikkunan takaa. Nopea haavojen puhdistus, pitkähihainen päälle ja pari suurta laastaria jälkien päälle. Kämppiksen tullessa sisään, olen taas valmiina hymyilemään, juttelemaan ja nauramaan. 

Koska tää meni näin pitkälle? Ei siitä ole pitkää aikaa kun kirjoitin, etten enää esitä kämppikselle ja yhdelle toisella kaverille melkein ollenkaan. Ja nyt salaan niiltä melkein kaiken. Ne näkee vaan sen saman kuin kaikki muutkin, iloisen ja nauravaisen, spontaanin ja aina valmiin minän. Ainoa ongelma tässä on se, että mä en oikeasti ole lähelläkään sitä, mitä muut luulevat. Mä vitsailen viiltelystä, syömishäiriöistä ja muusta, esitän tietämätöntä ja 'yritän' pohtia kämppiksen kanssa, miksi jotkut päätyvät niin pohjalle.

Työt stressaa ja ylihuomiseen mennessä pitäisi päättää, haluanko/tarvitsenko sitä saikkua vai en. Mun on pakko saada se selvitettyä etukäteen, lääkärin luona ei ajatus kulje, oon vaan aina kaikesta samaa mieltä sen kanssa, vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa, että se on joissain asioissa mun suhteen ihan väärässä.