Mä en halua valehdella teille. Vaikka tekisikin mieli.

Illalla teki ihan mahdottomasti mieli viiltää. Kävin koiran kanssa juoksemassa, leikkasin marsujen kynnet (marsuja on nykyään 6, yksi on kämppiksen ja loppu lauma mun), yritin lukea, kävin juoksemassa lisää, päätin pysähtyä hetkeksi koneelle, mikä taisi olla virhe. 20 päivää mä kestin ilman. En vaan keksinyt enää mitään muuta tapaa, millä olisi saanut ahdistuksen kuriin edes hetkeksi. En tiedä johtuiko se viiltämisestä, ahdistuksesta vaiko molemmista, mutta sitten tuli paniikki. Henki ei kulkenut, tärisin vaan peiton alla itkemässä jotain puoltuntia, en pystynyt tekemään mitään muuta. Niitä harvoja hetkiä, jolloin voin oikeasti sanoa vihaavani elämää. Ja itseäni. Etenkin kun tiedän, että paniikkikohtaukset on estettävissä ja osaan sen, tai oon ainakin ennen osannut, mutta en kuitenkaan jaksa edes yrittää pistää paniikille vastaan, vaikka haluaisinkin. Ootan innolla sitä kertaa, kun en jaksa pistää paniikille vastaan ihmisjoukossa. Sen jälkeen ei kovin helposti liikutakkaan neljän seinän sisältä yhtään mihinkään.

Kello on kohta kaksi, normaalisti oon nukkunut tähän aikaan jo jotain viis tuntia, mutta nyt en uskalla edes yrittää nukahtaa. Tiedän että viiltäisin taas. Parempi kai vaan valvoa koko yö. Vaikka en taas tiedäkään, haluanko lopettaa koko viiltelyä vai en.

Säikähdin muuten äskön kun tajusin, että osaan kaikki juna-aikataulut ulkoa. Se olis niin helppoa, jos vois vaan luovuttaa. Mut en mä saa. Kai. Toisaalta en tiedä, mitä järkeä mun on yrittää elää enää, johan se on nähty ettei mun yritykset ikinä onnistu. Sitä elämistäkin tässä on yritetty aika monta vuotta...

Mutta älkää suotta huolestuko, en mä ole nyt mihinkään kuolemassa. Kunhan vaan mietin tylsyyksissäni, kun en nukkuakaan voi.