Mä olen miettinyt, pyöritellyt sitä asiaa päässäni koko eilisen ja tämän päivän. Perjantaina mä en tee kaikkea helpoimman kautta. Mä yritän sanoa terpalle sen, miksi en halua lopettaa viiltelyä. En ota sitä tekstimuodossa mukaan (tai ehkä tueksi kuitenkin), vaan sanon sen asian ääneen. Tai ainakin yritän. Mun on pakko oppia puhumaan, pakkopakkopakko, kesäkuun ajat hoidetaan terpan kanssa puhelimitse kun asun muualla (jos siis menen sinne töihin, en tiedä) ja heinäkuun se on lomalla. Mun on siis pakko puhua sille kesäkuussa, muuten terapiaan tulee parin kuukauden tauko. Enkä mä välttämättä kestä sitä nyt, kun oon tottunut tuolla käymiseen.

Aamulla on pakko hipsiä koululle terkkarille, tuskin sille mitään kerron, käyn vain haaskaamassa sen työaikaa, mutta en selviä huomisesta, jos ei ole edes jotain pientä päivää piristävää asiaa. Töihin en jaksa huomennakaan raahautua, perjantaina on pakko. Ei tää mun "oksennustauti" voi jatkua loputtomiin.

Pitkästä aikaa taidan itkeä. Miten mä selviän viikonlopusta ilman viiltelyä, kun en voi hyödyntää edes kämppistä? Miten mä pystyn vastustamaan sitä kun olen yksin, eläimet ei sitä voi estää. Lauantaina koko päivä menee koiranäyttelyssä ja mä totisesti toivon, etten mokaa siellä mitään, kun viiltely on mun tapa käsitellä epäonnistumisia. Pitäisi opetella siitä pois, mutta en mä yksin pysty...