Maksoin vuokran pari päivää myöhässä, en olisi jaksanut vieläkään, mutta pakkohan se nyt oli. Alkaa taas pikkuhiljaa ärsyttää, kun en jaksa tehdä edes mitään arkipäiväisiä asioita. Pyykkien pesu (ja jäiks, viimeksi pyykkituvalla oli joku naapuri, en varmaan uskalla mennä sinne hetkeen ilman kämppistä), laskujen maksu, kaupassa käynti, ruoan teko, koiran aamu- ja iltapissatukset... Kaikki tuntuu niin ylitsepääsemättömän raskaalta, vaikkei niihin edes kulu kovin montaa minuuttia.

Syömiset alkaa taas lähennellä normaalia, välillä se ahdistaa, mutta vielä enemmän ahdistaa kämppiksen kyselyt siitä, miksen enää halua tehdä yhdessä ruokaa saati syödä sitä, miksen osta mitään ja miksi syön koulussa niin vähän. Ehkä mä pystyn taas hetken syömään normaalisti, ainakin yritän. Saa nähdä, mikä syömisvammailun seuraavaksi aiheuttaa. Luultavasti joku riittämättömyyden tunne tai muu vastaava, niinhän se on aina mennyt.

Tää ja osa kahdesta edellistä postauksesta pääsevät tänään tulostukseen (jos jaksan) ja huomenna terapeutin käsiin. Vittukun ei voi osata puhua, olis paljon helpompi vaan sanoa kaikki ääneen. Mutta toimii tää näinkin, ainakaan en ole näiden asioiden kanssa enää yksin.