Osaskin jäädä paska fiilis koko lääkärikäynnistä. Ensimmäistä kertaa uskalsin näyttää nuo viiltelyjäljet, ja heti tuli haukkuja. Ei suoraan, mutta kyllä mä sen siitä lääkäristä näin. Löytyy kuulemma pari tulehduksen alkua ja saan verenmyrkytyksen jos vedän ne vahingossa auki, eikä tuo käsi muutenkaan kuulemma kestä tällä hetkellä yhtään viiltämistä. Joopajoo, ainahan noi jäljet on ekat pari päivää punoittaneet, enkä ole siihen vielä kuollut. Että teki mieli sanoa sille lääkärille suoraan, ettei mua oikeastaan haittaa, jos saan jonkun verenmyrkytyksen ja kuolen siihen. Eipähän tarvitsisi tehdä sitä itse. Terppa ei sanonut noista jäljistä mitään, mutta eiköhän sekin ehdi keksimään niistä jotain pahaa sanottavaa. Tällä hetkellä oon ihan sillä fiiliksellä, että vittuako se niille kuuluu, mitä itselleni teen. Vaikka ei kai se lääkäri oikeasti pahaa tarkoittanut, yritti vaan saada mut lopettamaan. Mua ei vaan huvita lopettaa tällä hetkellä, kun se on ainoa asia, joka auttaa tähän oloon edes hetken.

"Sä viillät ihan kokonaan ympäri kättä." No shit sherlock. En tiennytkään sitä itse. Ärsyttää joka ikinen asia, jonka se lääkäri sanoi.

Ja mua vituttaa kun en osaa puhua näistä mitään. "Emmätiijä", "ei kai", "ehkä", vakiovastauksia, vaikka toisaalta tekisi mieli huutaa ja kertoa, mitä mieltä mä oikeasti olen.

Opin sentään taas jotain uuttakin. Muahan nauratti siellä psykologilla käydessä vähän väliä. Se johtuu ilmeisesti siitä, että jotenkin käännän itkun ja turhautumisen nauruksi. Ei se johdu stressistä kuten joskus luulin, mä vaan automaattisesti maalaan itkun nauruksi, ettei kukaan vaan huomaisi mitään.

Enkä muuten antanutkaan niitä blogitekstejä terpalle. En uskaltanut. Nyt tekisi mieli lähteä junaradalle, mutta ehkä ei kuitenkaan...