260

Nyt mä taas muistan, miltä tuntuu aamuisin jäädä sänkyyn makaamaan siksi, koska siinä koirien vieressä on niin hyvä olla. Muistan myös, miltä tuntuu nauttia koirien kanssa ulkoilusta, miltä tuntuu olla läsnä kämppiksen kanssa jutellessa ja miltä tuntuu nauraa niin paljon että vedet valuu silmistä.

Mä olen kehittänyt kielipäätäni jutellessani lyllerön (pennulla on monta nimeä...) kasvattajan sekä veljien omistajien kanssa, olen ottanut yhteyttä lyllerön isän omistajaan ja odottelen innolla vastausta, enää en edes huuda kämppistä tarkastamaan jokaista viestiä ennen lähetystä virheiden varalta.
Olen ulkoillut koirien kanssa, oikeasti paljon, enemmän kuin pitkään aikaan. Aina koulusta tullessa nappaan ensin molemmat ulos, syön jotain, väsytän lyllerön ja lähden Toren kanssa lenkille. Raskasta ehkä, mutta ainakin on tekemistä ja se piristää. Oon myös treenannut molempien kanssa vähän, tosi vähän mutta kuitenkin.
Olen jaksanut kaivaa kamera(t) esiin kaapista, jaksanut jopa käyttää niitä paljon, aina vapaapäivinä. Johan tässä oltiin melkein pari kuukautta lähes kokonaan kuvaamatta, vaikka yleensä rakastan sitä.

On mulla niitä vaikeitakin hetkiä, niitä jolloin haluaisi vain kuolla pois, hetkiä jolloin kaikki tuntuu kaatuvan päälle, mutta ne menee aina ohi. Mä niin toivon, että tämä olo olisi pysyvää, mutta pahoin pelkään ettei. Jonain päivänä sitä pudotaan taas ja lujaa. Mutta siihen asti adios! Mulla ei ole tällä hetkellä aikaa päivitellä tätä tai salaista blogia eikä mulla ole oikeastaan tällä hetkellä edes mitään kirjoitettavaa, päivät pyörii niin vahvasti koirien ympärillä, enkä halua tästä mitään koirablogia, se mulla on jo toisaalla.
Käyn edelleen lukemassa teidän muiden blogeja, mutten ehkä niin usein kuin ennen. Haluan kuitenkin tietää miten teillä menee.

Pötkylä.