335

Heräsin iltapäivällä kämppiksen kolistellessa ulko-ovella koulupäivänsä jälkeen. En tiedä koska nukahdin, mutta ei ainakaan kovin levänneeltä tunnu, koko illan istuin vain tuijottamassa koneen näyttöä tajuamatta mistään mitään. 

Viimeksi taisin kirjoittaa, ettei edes tee mieli viiltää. Tuijottelin tuossa hetken noita vanhoja jälkiä ja ihmettelin, mitä järkeä tässä lopettamisen yrittämisessä edes on. Säikähdän aina nähdessäni pari vanhaa arpea, ei ne ole aikaisemmin tuntuneet noin isoilta. Olisi ehkä ollut järkevää käydä tikkauttamassa ne silloin, mutta tyhmänä ajattelin etteivät ne ole edes pahoja. Oli miten oli, ei ne tule koskaan haalistumaan tarpeeksi. Joudun aina piilottelemaan niitä, joten mitä väliä sillä on, vaikka niitä tulisikin lisää..?

Pakko myöntää, että lääkeöveritkin houkuttaisi taas. En tajua miksi, ei siitä viimeksikään mitään apua ollut. 

Tänään mä menen nukkumaan maha nälästä huutaen, jotta saan olla tyytyväinen edes johonkin asiaan tässä päivässä. Ehkä syön seuraavaksi vasta illalla porukoilla (en jaksanut vielä raahautua sinne), mutta sen jälkeen yritän taas saada syötyä normaalisti. 

En mä voi sille mitään, että haluaisin taas aloittaa sen helvetin syömispelleilyn. 

Illalla pitäisi kertoa porukoille, etten valmistu keväällä. Äiti ehkä ymmärtääkin, tai ainakin se yrittää vaikka kai se sitäkin ainakin vähän harmittaa, mutta isä... Mä en jaksaisi tapella sen kanssa. Tai siis kuunnella sen valituksia asiasta siihen asti että hipsin pois paikalta. 

plääh. En mä voi romahtaa nyt. Porukoilla pitää jaksaa hymyillä, nähdä sukulaisia ja selittää kaikille kuinka kivaa elämä on. Jippii.