502: Ole itse se muutos jonka haluut nähdä, tee se niin et se lähtee sydämestä

Ei se kirjottaminen sit eilen auttanutkaan, pahensi vaan. Päädyin vetämään kännit, tosi fiksua, mutta eipä siitä mitään haittaakaan ollut. Ehkä jopa vähän hyötyä, en oo ihan varma.

Kuitenkin, tää kuulostaa ehkä joidenkin mielestä tosi tyhmältä, mutta mä aion huonontaa mun oloa ihan tietoisesti. Meen vähän tonkimaan vanhoja asioita, L:n kuolemaa ja vähän jotain pienempiä, käsittelemättömiä asioita siinä sivussa. Niin kauan, kun saan pidettyä kiinni siitä ajatuksesta, että saan itteni hilattua pohjalta takasin ylös, ja muistan miksi teen sen, ei mulla tuu olemaan mitään hätää. Jos hukkaan sen ajatuksen, ni hätä voi olla aika suurikin, tiiän mihin se voi johtaa, mut otan riskin. Ihan vaan siksi, että toivon, että tää ois se asia, joka sit loppujen lopuksi kuitenki auttaa, vaikka joudunkin aika paskaan kuntoon hetkeksi.

Ja muuten, jaksoin parin poisjäännin jälkeen raahautua Toren kanssa niihin agitreeneihin. Ei olla ees muita jäljessä, päästiin heti tekemään samoja juttuja kuin muut. Ja meillä on ihan huippuporukka siellä, en taas tiiä miksen muka oo uskaltanut mennä sinne. Enkä mä tänäänkään kaikkea osannut, mut ei osannut kukaan muukaan, ei mua siellä ees häiritte ettei joku asia onnistu, vaikka tiiän että muut kattoo. Tänäänkin vaan repeilin siinä, kun Tore perseili innostuksissaan. Ja olin kauheen sosiaalinen, puhuin ihmisille ihan oma-aloitteisesti ja meillä oli hauskaa! Plus oon maininnu joskus siitä yhestä ryhmäläisestä, johon haluisin tutustua paremmin... No, mun ei tarvii kysyä voitaisko nähdä muulloinkin kuin treeneissä, se teki sen mun puolesta. Et ehkä mulla on jotain mahollisuutta saada uusia kavereita sittenkin...?

Ääh, pitäis olla jo nukkumassa. Mietin vaan et taidan tietää, miten toi mun projekti on paras alottaa, ja saan sen hoidettua alkuun mun reissulla. En oo ihan varma uskallanko, mut ehkä pystyn pakottaan itteni siihen.

Vähän luulen, että kirjotan seuraavan kerran vasta torstaina, kun tuun takasin kämpälle. Saa nähdä missä kunnossa oon sillon. Toivon vaan, että tää on oikee ratkaisu.

501: Koska siksi että, koska siksi... En tiedä

Liittyen tähän ja vähän muuhunkin..

Mietin tätä juttua melkein koko viime yön (tosiaan nukkuminenkin ois ollut ihan kiva asia), ja mitä enemmän mä mietin, sitä paskemmalta musta tuntui. Otti henkisesti niin lujille, että se tuntui oikeestaan jopa enemmän fyysisenä, hitto nytkin tekis mieli painua oksentamaan kun ees mietin tätä. Mut haluun selvittää ajatukset, haluun kirjottaa tän pois mun päästä, joten... Ei tää asia itekseenkään mun mielestä mihinkään katoa.

Mullahan on ollut puhumisen kanssa vaikeuksia polilla ja oikeestaan tosi monissa ihmissuhteissa muutenkin, mutta sit taas toisten ihmisten kanssa oon toisinaan vähän liiankin puhelias (hups), vaikken ees tuntis niitä. Oon kehitellyt millon mitäkin syitä, yrittänyt muuttaa mun tapoja, mutta en oo ainakaan koskaan ennen osunut oikeeseen tän asian kanssa, kun ei ne mun tekemät muutokset oo vaikuttanut mihinkään.

Mut yöllä oli aikaa. En muista mistä tää ajatus lähti, mutta jotenkin aloin miettimään taas sitä, millainen ihminen tää mun kuollut ystävä, sanotaan nyt vaikka L, oli. Ja yhdistin vähän asioita toisiinsa.

Kaikki tilanteet, joissa oon mennyt lukkoon (=ei saa ajatuksista kiinni, eikä varsinkaan sanottua mitään, joskus ahistaakin muttei läheskään joka kerta), on sellasia tilanteita, missä joku muu on sanonut tai tehnyt jotain samaa/samalla tavalla kuin L. En ainakaan muista yhtään tilannetta, missä tota yhteyttä ei ois ollut. Ja tää puhumisongelma ei voi liittyä vaan siihen, että joistain aiheista puhuminen ois mulle vaikeeta (niinku oon ennen luullu), koska esim. polilla ihan aiheesta riippumatta oon ollut toisten hoitsujen seurassa paljon avoimempi, oli puheenaihe kuinka vaikee tahansa.

Sit lukkoonmenemisen lisäksi just se, miksi oon toisten seurassa niin puhelias. On ihmisiä, joiden seurassa en mee lukkoon yhtään mistään, en missään tilanteessa, en mistään aiheesta puhuttaessa, ja nää on myös ne samat ihmiset, joiden seurassa puhun muutenki enemmän. Ja niillä ei oo käytöksessä, puhetavassa, eikä ees ajattelutavassa (siitä mitä niitä tunnen), yhtään mitään sellasta, mitä voisin yhdistää L:ään. Sit taas ne, joiden seurassa oon hiljasempi ja jotenkin varovaisempi (enkä myöskään saa ajatuksista kiinni niin hyvin kuin yleensä, vaikken lukossa oiskaan, saatan unohtaa asioita mitä haluaisin sanoa jne.), yleensä vaikuttaa ainakin ajattelevan suht samalla tavalla kuin L. Yleensä niissä on jotain muitakin asioita, jotka vois helposti yhdistää L:ään, mutta niitä en ala erittelemään sen enempää. Ja mitä tossa sekunti sitten keksin, ne joiden seurassa oon hiljasempi, on yleensä tavalla tai toisella näyttäneet sen, että ne välittää. L teki sitä aina. Sellasilla pikkujutuillakin, mitä muut tuskin ois ees huomanneet, vaikka saman ois tehnyt niille. Meille ne ei ollut mitään pikkujuttuja.

Okei, toi taitaa olla aika selvä, että johtu koko ongelma tosta tai ei, ainakin se vaikuttaa. En tiedä, pelkäänkö sit jotenkin, että jos päästän jonkun L:stä muistuttavan ihmisen liian lähelle, niin menettäisin senkin? Vai johtuuko se lukkoonmeneminen vaan siitä, että mun mieleen tulee jotain muistoja, joita en halua/kestä muistaa vai häh? En jaksa miettiä sitä nyt.

Haluisin saada tän asian selvitettyä. Mielellään mahollisimman nopeasti. Oon katkassu tän takia välejä tosi moniin ihmisiin, osalla on mennyt hermot muhun, whatever en koskaan saa toimivia ihmissuhteita sellasten ihmisten kanssa, jollaisten seurassa oisin oikeesti eniten just se mitä oon. Ja se on aika iso menetys. Enkä siis tällä tarkota, etteikö ne ois mulle tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa pälätän enemmän jne, ne on ihan älyttömän tärkeitä, mut niiden kanssa mä en ikinä voi saada samanlaista ystävyyttä, kun mitä L:n kanssa meillä oli.

Ehkä... Ehkä tän samaisen asian takia mulla on myös toisinaan vaikeuksia näyttää muille sitä, kuinka tärkeitä ne on mulle. L on ainoa, jolle oon koskaan näyttänyt sen kunnolla, ja se jätti mut yksin pahimmalla mahollisella tavalla.

Mulla ei oo hajuakaan siitä, onko näissä mun pohdinnoissa taas mitään järkeä. Jos on, ni taidan olla solmussa paljon pahemmin kuin oon luullut. Mulla ei oo hajuakaan siitä, miten tätä voisi muuttaa. Mä niiiin toivon, että toi puhumisongelma johtuis ihan mistä vaan muusta, kunhan ei tästä. Melkein kaikkea voi muuttaa, omaa ajattelutapaa, omaa toimintaa, mutta en mä saa mun historiaa pyyhittyä pois. Oon käsitellyt L:n kuoleman, oon saanut siihen apua ja tukea, oon oppinut hyväksymään sen, mitä tän asian eteen muka voi enää tehdä? Siedätyshoitoo, tulkaa kaikki L:stä muistuttavat ihmiset rinkiin mun ympärille älkääkä päästäkö mua karkuun ennen kuin oon rentoutunut (joudutte kestään muutamat hajoomiset siinä vaiheessa ja voi kestää aika pitkään)?

500: Älä menetä toiveajatteluasi; jos niin käy, voit olla olemassa, mutta lakkaat elämästä

Mä en enää tiedä. Yhtään mitään. En oo pitkään aikaan ollut näin hukassa.

Kai tää on vaan ollut taas joku superhuono päivä.

Aloitin kunnon hajoomisella tallilla. Tai alkuun meni ihan hyvin, mitä nyt oli vähän haikeet fiilikset, kun nään yhden tallin hevosista torstaina viimeisen kerran. Luupään, jonka kanssa oon 'keskustellut' asioista aika monta kertaa. Mutta oli kuinka luupää tahansa, kyllä sitä melkein vuodessa tärkeäksi tulee. Ja oon siitä outo, että mitä vaikeempi hevonen, sitä paremman suhteen saan siihen luotua, sitä tärkeemmiksi ne tulee. No, menetän nyt senkin.

Käytiin kuitenkin hoitotamman kanssa pitkästä aikaa mun suosikki laukkasuoralla vetämässä kunnon spurtit, een ees tiennyt vanhan pääsevän niin lujaa. Hetken mulla oli jopa hauskaa. Laukkojen jälkeen hajosin kuitenkin taas ihan kunnolla, roikuin vaan tamman kaulalla, upotin kasvot sen harjaan ja se onneksi palautti mut takaisin tallille.

Päivän vaan hajoilin koneella ollessa, en kai tehnyt tässäkään istuessa mitään järkevää. Tuijotin telkkaria samalla, ettei ois tuntut niin yksinäiseltä, mutta paskat se mitään auttanut. Koiratkin välttelee mua kun oon tällänen. Ihan syystä.

Sit käytiin vetohiihtämässä Toren kanssa. Jotain 3km, tavote ois ollut 6, mutta mua alkoi ahistamaan se metsä ni käännyttiin sit takasin. Siellä oli joku toinenkin koirahiihtäjä, olin vartin sosiaalinen ja juttelin sen kanssa autoilla, helpotti hetkeksi, kun ei tarvinnut olla ihan yksin. Lyltsin vuoro oli seuraavaksi, mutta enhän mä tässä kunnossa voi neiti yliherkän kanssa mitään tehdä, turha luulo. Lopetettiin aika lyhyeen, olin ihan liian epäreilu sille eikä mistään tullut mitään. Tore sentään kestää mun raivot, palautuu tosi nopeesti, Lyllerö on vähän toista maata. Parempi, etten tee sen kanssa mitään lenkkeilyä kummempaa vielä hetkeen. Suoraan sanottuna oon tällä hetkellä aika paska koiranomistaja.

Nyt taas vaan lojun tässä. Ahdistaa, en saa mistään ajatuksesta kiinni (ja siks kai en osaa kirjottaa mistään muusta kuin siitä, mitä oon tänään tehnyt), hajoo pää tähän yksinäisyyteen ja kaikkeen ja ääh. Oon ilmeisesti vetänyt tänään askillisen röökiäkin, mut ei vaan haluu olla sisällä. Silti ei jaksa aina lähteä lenkillekään, ni tupakkaa parempaa vaihtoehtoa en oo keksiny. Ootan vaan lauantaita, pääsee melkein viikoksi vaihtamaan maisemaa, vaikka eipä se oikeesti mitään auta. Ku on asioita käsiteltävänä ni ei ne sieltä päästä mihinkään katoa.

Sit toi yks idioottinaapuri on vielä vaihtanut yöllä popitettavia biisejään ihan samoiksi, mitä se mun kuollut ystävä aina kuunteli. Ennen heräilyt ei oo haitanneet, kun oon nukahtanut heti uudestaan. Nyt aina tulee vaan mieleen ihan liikaa muistoja siitäkin, ihankuin tässä ei ois tarpeeksi kestämistä muutenkin.

Kyllä mä täältä vielä nousen. Mutten luultavasti ihan heti.

Mut jos et sä näe

kaukoputken läpi tulevaisuuteen

on turha pelätä sadepisaroita

kätke ne sydämees

ne on kaikki mitä jää.
Joosua- Kaikki mitä jää

499: On luovuttava unelmista, sillä ne ovat onnen tiellä.

Salaisessa uutta!

Tänne julkiseen taas... Ei mitään uutta.

Oon pyörinyt pienen ikuisuuden we♥it:ssa, sieltä löytyy fiiliksiä aika usein, etenkin niinä päivinä, kun ei jaksa kirjoittaa mitään. Sieltä kerään aika paljon teksti- ja kuvausideoita, senkin takia siellä tulee pyörittyä jatkuvasti. Onhan se tavallaan turvapaikkakin, paikka, jonne voi paeta todellisuutta.

Mä pysyn muutaman päivän pois bloggerista. En nyt pysty pitämään tätä blogia sellaisena kuin haluan, joten pieni tauko on paikallaan. Ei mulla nyt mee niin huonosti, ettenkö pärjäisi ilman kirjoittamista. Tänään oli nauruterapian aika, helpotti! :)

498: Vapaus on merkityksetöntä ellei siihen sisälly erehtymisen vapautta

Ulkoilu, liikunta, ravinto, lepo, uni, kiva tekeminen, ihmissuhteet...

Oon taas kaivanut muistista ne asiat, jotka toimii. Silloin kun menee hyvin, pidän niistä huolta ihan automaattisesti, mutta toisinaan on hyvä vähän kerrata.

Ulkoilu ja liikunta, ne nyt tulee aina hoidettua koirien kanssa. Nyt oon vähän vielä pidentänyt lenkkejä. Tekis päälle hyvää ulkoilla enemmänkin, mutta jalat sanoo sopimuksen irti. Tyydytään nyt siihen minkä jaksaa. Ulkona tulee rampattua tupakallakin, nyt vähän turhankin usein, mutta annoin itelleni hetkeksi luvan siihen. Tekee ihan hyvää, ulkona saa paljon paremmin kiinni siitä fiiliksestä, että elämä jatkuu vaikka nyt ois kuinka vaikeeta.

Ravinto... No, syöminen nyt on vähän tökkinyt lähiaikoina. Mutta ei sen takia, että laihduttaisin taas (on sekin käynyt mielessä, tyhmät vanhat tavat tunkee muistista -.-), vaan ihan siksi, että on niin paska olo, ettei vaan saa mitään alas. Syömishäiriöajoista on sentään jotain hyötyäkin, mulla on muistissa ne ruuat, joita on helppo syödä. Mennään aika vähällä tällä hetkellä, mutta nostan ne määrät taas ajan kanssa. Vitsut sun muut saa onneksi purkistakin, ja mulla niitä nyt valmiiksi täällä onneksi on. Syöminen nyt helpottuu ja korjaantuu itellään ajan kanssa, tänään on taas vähän helpompi syöä kuin eilen.

Lepo & uni, lääkkeiden tuomilla unilla nyt mennään. En oo ees yrittänyt ilman, tunnen itteni ja tiedän, että menis vaan ahdistumiseksi yrittää ilman. Muutama yö vielä lääkkeiden avulla, sit uskaltaa kokeilla ilmankin.

Kiva tekeminen, tai tekeminen ilman kivaakin riittää. Pelaan, netistä onneksi löytyy uusiakin pelejä, vanhoja ei nyt jaksa... Kirjoitan, en pelkästään tänne. Ulkoilutan kameraa, muokkailen kuvia, yritän opetella piirtämään uudelleen, pyörin foorumeilla, luen... Kunhan jaksan niin yritän siivota ja hoitaa vihdoin sen sisustuksen uusiksi. Temppuillaan koirien kanssa, mutta vaan vähän, tiiän että saatan tässä kunnossa olla tosi epäreilu niitä kohtaan, niin tehään vaan helppoja juttuja. Ensi viikolla ois suunnitelmissa ainakin kirpparikierrosta, jos saan syömiset korjattua paremmalle mallille niin vois jotain uutta ruokaakin kokeilla tehdä.

Ihmissuhteet nyt on aika vähissä, en mä täällä näe koskaan ketään ja se ois se tärkein. Mutta ehkä pärjään ilmankin, kun kaikki muut asiat on aika hyvällä mallilla. Fb:ssä juttelen kuitenkin välillä muiden kanssa, eilen soitin äidille, aksatreeneissä näkee ihmisiä (tosin eilen jäi välistä, pelkäsin liikaa et hajoisin siellä), foorumeilla tulee juteltua jne. Ja viikon päästä vaihdan hetkeksi maisemaa, löytyi ainakin uutta lenkkiseuraa koirien kanssa, saa vähän leikkiä sosiaalista.

Mut ei noi yksistään auta, jos ei samalla ota tarpeeksi aikaa ajatusten selvittämiselle. Ja siinä oon yllättävän hyvä nykyään. En ois koskaan uskonut, että saan itteni näin nopeesti lähellekään tätä kuntoa, missä oon nyt. Oon tajunnut itestänikin ihan uusia asioita, eikä ne kaikki ole todellakaan huonoja. Ja niitä huonojakin voi onneksi aina muuttaa. Oon esimerkiksi tajunnut, että teen edelleen muiden ihmisten kanssa samaa, kuin sen itsemurhan tehneen ystävän kanssa. "Ootko sä huomannut, että tavallaan peilaat mun käyttäytymistä joissain asioissa? Jos mä otan etäisyyttä, vetäydyn enemmän omiin oloihini, niin et säkään ota yhteyttä niin usein kuin ennen. Tai jos mä välttelen jostain asiasta puhumista, säkin alat välttelemään sitä, vaikka oikeasti haluaisitkin puhua siitä." Noin se sanoi joskus. Luulin, etten tee sitä muiden kanssa, mutta teen sittenkin. Ihan aina ja ihan kaikkien kanssa. Toisinaan se on ihan hyödyllistä, mutta on siitä välillä haittaakin. No, nyt kun tiedostan sen, vois sillekin yrittää tehdä jotain.

Oon löytänyt sen tasapainon kaikkien asioiden välille taas. Ja suurimman osan ajasta musta tuntuukin ihan riittävän tasaselta. Ajatukset on vielä osittain aika solmussa, mutta ne saa ollakin. Ei mulla oo mikään kiire, kun oon saanut tän olon tasottumaan sen verran, että tätä jaksaa.

497: Tärkeintä mitä voit elämässä oppia, on oppia elämään

Mustahan on tullut aktiivinen bloggaaja taas :D Haluu vaan kirjottaa näitä ylös, muuten saattaa unohtua.

Mietin tossa yöllä hajoillessa, että tää tuntuu vähän siltä, kuin ensin ois vedetty matto pois jalkojen alta. Ja sit heti perään lattia. Noin ajateltuna se on oikeestaan aika helppo. Rakennetaan uus lattia (vanhaa ei korjata, uus kuulostaa paremmalta) ja laitetaan matto takasin.

Keräsin jo aika kasan suunnitelmia, mut viskasin ne pois ainakin hetkeksi. En mä halua, enkä aio, enää juosta mun ongelmia karkuun, ne juoksee perässä kuitenkin. Mietin tota aika pitkään, oon nimittäin aina tehnyt sitä. Lieneekö tää sit vaikuttanut ainakin polilla siihen, etten oo kovin helposti avautunut mun asioista, kun halusin vaan paeta niitä. Vaikka mun ois pitänyt jo oppia, ettei se mitään auta. Niiden kohtaaminen ja käsittely on se, mikä auttaa.

Enkä mä hukuta itteäni tekemiseen. Yritän löytää sen tasapainon, täytyy olla aikaa miettiä ja järjestää asioita, mutta siihen ei saa jäädä liikaa jumiin. Vastapainoksi tarpeeksi jotain kivaa tekemistä, mieluiten ulkona tästä kämpästä. Siihen on jo aika paljon ideoita, suurin kiitos niistä taitaa kuulua eräälle tämän blogin lukijalle. Koirat auttaa osansa toki myös, ei voi jäädä liian pitkäksi aikaa sisälle vellomaan paskan olon kanssa.

En mä putoo pohjalle. Mun uus lattia on edistynyt jo sen verran, että sen päällä pystyy tasapainottelemaan putoamatta. Kuulosti muuten tyhmältä, mutta en osaa sitä paremminkaan selittää. Meinasin jo pudottaa ihan itse itseni, mutta se oli vahinko eikä toistu.

Oon muuten nykyään sen mun pahimman peruskouluaikaisen kiusaajan kaveri fb:ssä. Se laittoi vähän aikaa sitten kaveripyynnön, hetken mietittyäni hyväksyin sen. Oon onnistunu vihdoin antamaan sille anteeksi ihan kaiken. Ei se tarkota ettenkö muistais mitä se on tehnyt ja sanonut, mutta en oo yhtään vihainen enää. Seurailen sitä hetken ja kerään rohkeutta, jos vaikka uskaltais jutella sen kanssa. Vähän tuntuu siltä, etten oo ainoa, joka hyötyis siitä.

496: Se, joka kadottaa järkensä, on yleensä viimeinen, kuka sitä kaipaa

Mä niin tiesin tän. Tiesin, että heti kun mut kirjataan ulos polilta, kaatuu kaikki mahdollinen paska niskaan. Ei nyt ihan kaikki, ainakaan vielä, mutta onhan tässä lopuillakin asioilla aikaa romuttua :p Tarttis yhtään enempää enää. Radiostakin tulee näemmä tänään vaan rakkaushömppää, näin just sinkuksi palanneena ei kovin kiva.

Oon vaan aika tyhjän päällä. Ei oo koulua, ei töitä, ei mitään muutakaan tekemistä (joojoo talli kaks kertaa viikossa ja agility kerran, mut ei se mihinkään riitä), ei ees polikäyntejä, ei mitään mikä pitäs mut kasassa. Paitsi mä itse, mutten oo ihan varma siitä, pystynkö siihen yksin. Viimeksi en pystynyt, mutta toisaalta oon oppinut aika paljon tässä välissä.

En mä putoo takasin pohjalle. En haluu pudota, ni ehkä jopa jaksan tehdä jotain sen eteen. Jos ei tää parissa viikossa helpota, ni kai vaan nöyrryn ja varaan ajan tk:n psykologille, onkohan siellä vielä se sama tyyppi, joka heitti mut joskus pihalle ku olin liian vaikee sille :D

Vituttaa. Se, että tasan viikko sitten olin vielä polin kirjoilla. Jos oisin edelleen, vois soittaa sinne vaikka heti huomenna ja saisin ajan sinne tosi nopsaan. Mutta jos nyt haluun sinne takaisin, se on about parin kuukauden homma, pitäis hankkia uus lähete ja sit niillä kestää senkin jälkeen pieni ikuisuus...

Ehkä pärjään ilmankin. Nyt, kun vihdoin tiedän, tajuan ja tunnistan ne asiat, mitkä huonontaa vointia. Ja tiiän myös mikä auttaa.

495: On hetkiä jolloin julmakin teksti voi olla terapiaa

Mä voisin vetää itteni takaisin pohjalle aika helposti nyt. En tee sitä, mutta voisin. Tuntuu oudolta. Olla niin lähellä sitä helvettiä, mutta sit kuitenkin tavallaan tosi kaukana.

Oon vältellyt bloggeria jostain syystä. Yleensä oon täällä aina, jos en kirjoittamassa, niin vähintään odottamassa muiden päivityksiä.

Ehkä en vaan oo halunnut myöntää teille, enkä etenkään itselleni, etten ehkä olekaan niin vakaalla pohjalla kuin luulin. Taisin jäädä siihen paskaan oloon jumiin. Olin rakentanut kaikki suunnitelmat yhden koulun varaan. Olisin saanut tekemistä, päässyt joka kuukausi koirien kanssa viikonlopuksi maalaismaisemiin, samanhenkisten ihmisten kanssa (koska mä edelleen tarviin niitä pirun ihmissuhteita ja tiiän etten pysy kasassa ilman niitä), ois saanut tehdä sitä mitä haluaa. Ja laskin, että ne ois työkkäristä antanut mun olla rauhassa valmistumiseen asti. Olin aika varma sinne pääsystä, pääsinhän reilu vuosi sitten saman alan tasokkaimpaan kouluun Suomessa. Mutta ehei, ei tuonne pienempään, ei tietenkään.

Hain toiseen saman alan kouluun, katotaan pääsenkö sinnekään. Jos en, ei se romahduta yhtä pahasti, kun tavallaan en edes halua sinne. Se on kalliimpi, vaikeempi järjestää, ja Helsingissä. Se niistä maalaismaisemista sitten. Haluis joskus vaihtelua tähän kaupunkielämään, mutta ei sitten. Eikä työkkärikään anna mun olla rauhassa niin pitkään, mitä se kestäis. En oo vielä päättänyt, otanko koko paikkaa vastaan vaikka pääsisin sinne.

Ja sen jälkeen, kun kuulin uutiset tuolta koulusta, on kaikki muukin mennyt pieleen. Ei ainakaan auta oloon yhtään.

En mä silti ajatellut palata vanhoihin tapoihin. Kiskon itteni ylös täältä, tavalla tai toisella. On mulla siihen jo suunnitelma valmiina, mutta mun luotto suunnitelmien toimivuuteen on tällä hetkellä aika nollassa.

Nyt lähden kiitämään tallille, ei ois pitänyt jumittaa kirjoittamaan. Onneks siellä ei tarvii olla minuutilleen tiettyyn aikaan.

494: Taitava tekee virheensä niin, ettei kukaan näe

Ja sit on näitä päiviä, kun tekis mieli antaa vaan kaiken olla. Vetää peitto korville, kuunnella surullisia kappaleita, miettiä mitkä kaikki asiat voikaan mennä pieleen. Sitä oon tainnut tänään tehdäkin. Tarvii joskus sitäkin, onneksi nää päivät on aika harvassa.

Kävin mä sentään pakettiautomaatilla tänään, vaikka lähteminen olikin aika vaikeeta. Ja lenkitin koirat, sen mitä kipeenä räntäsateessa jaksoi. Ostin karkkiakin, mutta ne maistui ihan pahvilta. Onpahan huomiseksi ajomatkaksi evästä.

Taidan kaivaa vanhat unilääkkeet kaapista. Huomenna kaikki on taas paremmin. Oon mä jo vähän vetänyt itteäni takaisin ylös, oon nauranutkin tänään, tuntuu jo huomattavasti paremmalta. Saisin aika nopeesti itteni takaisin hyvälle tuulelle tästä, mutta en halua ihan vielä. Tekee ihan hyvää välillä vaan olla ja ajatella, huominen on taas tekemistä täynnä.

Ei tää ees tunnu masennukselta. Tää tuntuu vaan... Paskalta päivältä. Meni vähän suunnitelmat mönkään, tosin tein jo uudet tilalle. Jos vaikka tällä kertaa onnistuis. Kolmen viikon päästä viimeistään saa siihen vastauksen.

493: Vain kaatuessaan oppii taas nousemaan ylös

Mä suutuin joskus itelleni tosi helposti, nykyäänkin aika pikkujutuista. En mä muille suutu niin helposti kuin itelleni. Ja jos oon suuttunut muille, aikaisemmin vaan käänsin senkin vihaisuuden itteeni. Nykyäänki välillä, mutta tooosi harvoin. Johtunee osittain siitä, etten yleensä suutu muille...

Muttei se aina oo mitenkään huono asia. Olla vihanen itelleen. Okei joo yks syy lisää siihen miksi viiltelin, miksen välillä antanut itelleni lupaa syödä jne, mutta nykyään osaan käyttää senkin hyödyllisesti. Oikeestaan oon aina osannut, mutta ne on ollut sellasia 'vahinkoja', nykyään teen sen tietoisesti.

Jos vaikka tekis mieli vaan jäädä sänkyyn makaamaan ja vetää peitto pään päälle, niin mulla menee aika nopeesti hermot itteeni, siihen etten saa mitään aikaseksi. Hetken masentelen, mutta kun oon tarpeeksi vihanen itelleni, tulee aina sellanen "nyt mä perkele nousen tästä ja piste"-olo. Sen vihan voimalla pääsee sieltä sängystä ylös. Toimii mulla aina, jos vaan oon tarpeeksi vihainen. Ei saa olla liian lepsu itteään kohtaan, vaikkei vaatia liikaakaan, mä onneksi tiedän missä mun raja menee ni voin tota vihasuutta käyttää. Saa sinne sänkyynkin joskus jäädä löhöilemään.

Tai sama joskus, kun alotin polilla ekassa ryhmässä. En tienny yhtään mikä siellä odottaa, olin monta kertaa kirjoittamassa viestiä ja perumassa koko ryhmän. Lopulta mulla meni hermot siihen jahkailuun siitä, menenkö sinne vai en. Aloin siinä sitten haukkua itteäni pelkuriksi, ja aika nopeesti sain sen pelon käännettyä vihaksi, jonka voimalla pääsin sinne ryhmään.

Ei tää aina ja kaikille paras tapa ole, mutta mulla toimii melkein tilanteessa kuin tilanteessa. Kunhan muistaa välillä lepsuillakin, ei koko ajan tarvii olla tekemässä mitään tärkeetä tai edes vähemmän tärkeetä.

Musta vähän tuntuu siltä, että tää on yks niistä asioista, joissa epävakaasta on hyötyä. Kun saa sen tunnetilan muuttumaan niin nopeesti ja riittävän voimakkaaksi. Se ei jää sellaselle oon vihanen itelleni mutten jaksa tehdä asialle mitään -tasolle, vaan se on tyyliä oon niin vihanen itelleni että mun on pakko hilata perseeni ylös tästä. En mä osaa selittää paremmin :D

Ja se vihasuus katoaa yleensä heti siinä vaiheessa, kun saan itteni liikkeelle. Jos ei, niin saanpahan enemmän asioita tehtyä ;)

Kun nyt tuli toi epävakaa mainittua, ni selvennetään vähän. Mulla ei ole enää epävakaata, mulla on kai ihan terveen paperit nykyään, mulla on vaan jäljellä joitain yksittäisiä oireita siitä, nekin aikaisempaan verrattuna aika lieviä. Enkä tiedä, haluunko edes niistä eroon, kun osaan hyödyntää niitä niin hyvin ja osaan elää niiden kanssa, en koe että niistä ois mitään haittaa normielämässä. Mutta joo, epävakaasta on tulossa oma postauksensa joskus, kun jaksan kirjoittaa sen valmiiksi, joten ei siitä nyt sen enempää.

P.s. tää on nykyään aika osuva biisi :)

492: Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan pelon hallintaa.

Mä sain ekan paniikkikohtauksen joskus ala-asteen loppupuolella, ja siitä asti ne on muistuttaneet mua säännöllisesti olemassaolostaan.

Kaikki tilanteet, joissa piti olla vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä, oli pahimpia. On mulla joskus jäänyt ostokset kauppaan, ei vaan pystynyt menemään kassalle niitä maksamaan. Toisaalta se kassojen ohi kulkeminen ilman ostoksia oli ihan yhtä paha, kun oli kierrellyt kaupassa ikuisuuden ja sit ei ostanutkaan mitään. Koulussa piti välillä häipyä kesken tunninkin muualle rauhoittumaan, vaikka mitään ihmeellistä ei olis tapahtunutkaan. Joskus lenkilläkin oli pakko vaan istua alas hengittämään, kun en vaan pystynyt kävelemään enää mihinkään suuntaan.

Kaikki ihmiset, äänet, liikkeet, joskus joku helvetin valokuvakin, ihan mikä vaan saatto laukasta sen kohtauksen. Ei niitä pystynyt ennakoimaan mitenkään.

Sit kun alkoi pelkäämään ite niitä kohtauksia... Ni saatoin olla jossain nurkassa tärisemässä ihan vaan siksi, että päähän tuli ajatus jostain asiasta, joka pitäisi joskus tehdä. Ei tarvinnut olla mitenkään ajankohtainen asia. Eikä asiaa auttanut yhtään se, että mun pahin pelko oli (on?) se, että romahtaisin muiden edessä. Kun mulla vaan oli päässä se ajatus, että heikkouksiaan ei saa näyttää mulle. Ihan syystäkin, en ois pärjännyt ilman sen peittämistä. Mut ei sen silti pitäis tarkottaa sitä, ettei koskaan, kenenkään seurassa sais näyttää sitä, jos tuntuu paskalta.

Mun oli pakko alkaa tehdä asialle jotain siinä vaiheessa, kun en enää uskaltanu lähteä kotoa mihinkään. Eli sillon, kun lopetin ekan amiksen ja lojuin sen puolisen vuotta porukoiden nurkissa. Kävin ensin vaan pihalla, postilaatikolla keskellä yötä, kun kukaan naapureista ei ollut liikkeellä (siellä ei pala ees katuvalot öisin). Napit korviin ja musiikit täysille, ni uskalsin alottaa lyhyet yölenkit, pidensin niitä rauhallisella tahdilla ja jossain vaiheessa aloin kääntämään lenkkeilyaikaa päivään. Käänsin kaiken keskittymisen musiikkiin ja tuijotin vaan omia jalkojani, sillä siitä selvittiin. Tungin itteni porukoiden mukana kauppaan. Jätin välillä kuulokkeet pois matkasta. Keskityin välillä ihan vaan tuijottamaan muita (sori jos jotain häiritti).

Ja kun muutin koulun perässä isompaan kaupunkiin... Olihan se aluksi aika kamalaa, mutta mä pärjäsin. Kun tiesin, ettei ne pelot katoa mihinkään, ellei niitä kohtaa.

Oon tehnyt sen jälkeen aina ja kaiken paniikkia aiheuttavan kanssa samaa. Edennyt hitaasti sitä tavotetta kohti. Sit vielä vuosi sitten kävin paniikkihäiriöisten ryhmässä polilla, siellä viimeistään tajus sen, ettei oo yksin tämän(kään) asian kanssa.

Ja mä voin sanoa, etten oo saanut yhtäkään kunnon paniikkikohtausta enää ton ryhmän jälkeen. Lähellä oon käyny ja tuun varmasti vielä monta kertaa käymäänkin. Mut mulla on keinot hallita sitä, mä osaan kääntää ajatukset siitä paniikista muualle. Ei se ole vieläkään helppoa, tuskin siitä koskaan helppoa tuleekaan, mutta se onnistuu, ja onnistuminen saa luvan riittää. Ei mun tarvii enää karata tilanteista pois, eikä mun tarvii vältellä mitään sen takia. Paniikkikohtaukset ei hallitse mua, en mäkään täysin niitä, mutta ne ei estä enää mitään.

Tää on auttanut mua ihan älyttömästi myös masennuksen kanssa. Kun mä onnistuin selättämään paniikkihäiriön, ni samalla päätin, että onnistun siinä myös masennuksen kanssa. Eikä tää kovin huonosti oo mennyt. Huomenna lääkäri soittaa ja kysyy mitä oon päättänyt, ja huomenna myös katkee hoitokontakti polille, en mä tarvii sitä enää.

491: Iloinen köyhä on rikkaampi kuin murheellinen rikas

Ei mulla mitään sen suurempaa asiaa ole, ei tälläkään kerralla. Mutta haluan kirjoittaa tän ylös, vaikka sitten vaan itteäni varten, jos joskus saisin itteni masennuspaskankin keskeltä raahattua pihalle.

Aamulla pyörin vähän aikaa tallilla, "tappelin" parin hevosen kanssa, kun oltiin vähän eri mieltä asioista. Pelailin hetken, nukuin päikkärit, joiden jälkeen 'uskalsin' kerrankin lähteä ruuhka-aikaan keskustaan koirien kanssa. Lenkillä törmättiin muutamaan ekaluokkalaiseen, jotka leikki koirien kanssa hetken, kiva kun jotkut randomit lapset väsyttää mun koirat aina, jos lähdetään tiettyyn aikaan ulos :D Muokkailin kuvia vähän aikaa, ja sit lähdettiinkin Toren kanssa testailemaan kunnolla koirahiihtoa. Tai mä testailin, Torelle se nyt on yksi ja sama oonko sen perässä pyörällä vai suksilla... Ja se oli ihan älyttömän kivaa! Sanon minä, jolla on ollut asennevamma hiihtämistä kohtaan ala-asteelta asti. En ees kaatunut kertaakaan. Sit vielä vähän vetotreeniä Lyllerön kanssa ja yhteinen jäähdyttelylenkki, joka jäi aika lyhyeksi kun mulla ei jalat enää kestä liikkumista :D

Nyt koitan kuivatella hiuksia hetken ennen nukkumaanmenoa, ja ai että mä olen onnellinen just nyt! Mä oon onnellisimmillani sillon, kun tuntee sen, että on oikeesti tehnyt jotain ja kun kroppa huutaa lepoa. On fyysisesti niin väsynyt, ettei jaksa ees ajatella tai stressata mistään. Okei aamulla tuskin oon onnellinen, oli paikat vähän kipeenä jo tallin jälkeen, en oo tottunut tekemään tallivuoroja peräkkäisinä päivinä. Mut nyt on hyvä, ja tälläsen olon takia voi kyllä kärsiä lihaskivuista.

490: Kun tulet umpikujaan, muutu – muuttuneena pääset läpi

Ensin oli liikaa tekemistä, nyt liian vähän. Kun koskaan ei ole asiat hyvin :D

Ollut aika julma pudotus joulukuun jälkeen. Jatkuvasti oli tekemistä, nyt ei niin mitään. Ollut niin surkeat jääratakelit, ettei ole lenkkeilykään innostanut. Ärsyttää, kun en saa mitään aikaiseksi, enkä keksi riittävästi tekemistä. Öisin mä en nuku kunnolla, suljen vaan kaiken ympärillä tapahtuvan pois mielestä ja havahdun vähän väliä siihen, että on joku ajatus menossa tai suunnitelma etenemässä kovaa vauhtia mun päässä.

Eilinen aamutalli vähän herätti, jaksoi sen jälkeenkin tehdä asioita paljon paremmin. Sai jopa hetken nukuttua kunnolla yöllä. Nyt oon yrittänyt taas kääntää asioita parempaan suuntaan, kehittää tehtävää vähän enemmän ja raahasin taas koneenkin pois sängystä, tarvii siellä aina löhötä kun tilaa on muuallakin. Katotaan, josko tässä lähiaikoina jaksaisi vetää sisustusta vähän uusiksi, vois olla ihan hyödyllistä ja ainakin ois hetkeksi tekemistä. Tosin on mulla muitakin tekemisideoita, ja paljon! Loppuu aika kesken, jos alan toteuttamaan niitä kaikkia.

Yritän taas ryhdistäytyä vähän tän bloginkin suhteen. Haluis kirjoittaa useemmin ja enemmän, vähän ehkä eri aiheistakin, mutta kun ei (muka) jaksa tai ehdi tai tai tai... Pitäis ottaa ihan kunnolla aikaa tällekin, eikä aina vaan kirjottaa samalla kun tekee jotain muutakin.

Salasen lukijoille on muuten pitkästä aikaa uutta luettavaa!

489: 2014

Nyt tekee mieli kaivella menneitä, ja näin vuodenvaihteessa se lienee ihan sallittua. Eli hyppäys viime vuoteen:

Tammikuussa ahdistelin syömisten ja painon kanssa, suunnittelin omaa kuolemaani, yritin löytää edes yhden syyn pysyä hengissä, mutten keksinyt mitään. Polilla ehdoteltiin osastoa, mutten suostunut. En pystynyt käymään koulussa, onneksi lv ja koulutuspäällikkö jaksoivat tsempata sen verran, etten jättänyt sitä kokonaan kesken. Tapeltiin vuokranantajan kanssa, ja tammikuun lopulla muutettiinkin entisen kämppiksen kanssa uuteen kämppään.

Helmikuu taisi olla hieman helpompi. Täynnä riitelyä koko kuukausi, mutta onneksi nekin saatiin sovittua. Vedin lääkeöverit, joiden seurauksena olin pari päivää ihan tokkurassa, oisin mennyt päivystykseen mutten ois selvinnyt tosta kolmen minuutin kävelymatkasta. Heitin senhetkiset itsarisuunnitelmat roskikseen, jaksoin jopa hoitaa osan pakollisista asioista ja vietin muutaman päivän koululla.

Maaliskuussa sain vihdoin suoritettua voimankäyttökurssin, josta olin stressanut monta kuukautta, ja jonka olin perunut aivan liian monta kertaa. Tää oli vika mahdollisuus suorittaa se, joten ei ollut paljon vaihtoehtoja. Syömiset tais sujua suht ookoosti. Loppukuusta putosin taas pohjalle, jatkoin lääkkeiden tutkimista ja laskemista, se jotenkin helpotti oloa kun tiesi, että pystyisin kuolemaan koska tahansa. Pari päivää kului taas koululla näyttöjä suorittaessa (ja ne meni muuten yllättävän hyvin!). Elin vielä siinä luulossa, että valmistuisin toukokuun lopulla, opettajatkin sanoivat niin.

Huhtikuussa join, join ja join. Kunnes mulle löytyi toi auto, sen jälkeen oli pakko vähän rajoittaa. Välissä meni hetken paremmin, mutta loppukuussa kaivelin taas pohjamutia.

Toukokuussa haaveet valmistumisesta romuttui, ja oon tästä vieläkin vähän vihainen luokanvalvojalle. Kattelin sit vaan vierestä muiden valmistumista ja kuuntelin niiden jatkosuunnitelmia. Renkuin elämän ja kuoleman välimaastossa, en osannut päättää kumpi olisi parempi. Löysin hoitotamman ja mut otettiin tallin pieneen porukkaan tosi hyvin mukaan.

Kesäkuussa pääsin vihdoin työharjoittelupaikasta (ja -stressistä) eroon, aloitin Positive Journalin, siinä ne hyvät asiat taisivat ollakin? Romahdutti, sorruin pitkän tauon jälkeen viiltämään ja siitä tais tulla päivittäistä. Osa haavoista ois kuulemma pitänyt tikkauttaa, mutten jaksanut välittää. Tein päivystysreissun lääkeövereiden takia, mutta puhuin itseni ulos koko tilanteesta, muuten se ois ollut osastoreissu.

Heinäkuu. Alkoi aika paskasti sillä itsariyrityksellä, joka ei ois jäänyt vaan yritykseksi jos en ois kertonut tekemisistäni parille lukijalle, ja jos lanssi ei olisi ehtinyt paikalle niin nopeasti. Yö kului sairaalassa ahdistuessa, seuraavana päivänä taas puhuin itseni pois sieltä ja onnistuin välttämään osaston. Muutenkin toi kuukausi tais olla samaa paskaa ku ennenkin. Viiltelyn sain sentään lopetettua.

Elokuussa jäin entiseen kämppään yksin asumaan. Tutustuin naapureihin, ni en jäänyt ihan yksin sentään. Paljon tallilla oloa, kouluhommia (ja selvis, että oisin sittenkin voinut valmistua toukokuussa prkl -.-). Hajoilin aika paljon, mutta pidin itteni niin kiireisenä, etten ehtinyt miettimään liikaa.

Syyskuussa meinas rahatilanne mennä päin peetä, mutta sain senkin onneksi pelastettua. Romahtelin kyllä ja pelleilin syömistenkin kanssa vähän, mutta meni mulla silti huomattavasti paremmin kuin aikaisemmin. Sain kouluhommat valmiiksi ja palautettua, plus muutin tähän nykyiseen kämppään.

Lokakuussa tein tän uuden blogin. Parina päivänä tais romahduttaa, mutta muuten meni ihan loistavasti. Seurustelukin tuli mukaan kuvioihin.

Marraskuussa edistyminen jatkui, sain aika paljon mieltä painaneita asioita käsiteltyä, kävin työkkärin kurssilla, josta oli tosi paljon apua (ei työnhaussa kuitenkaan :D), sain unirytmin kuntoon, tajusin, että mulla on elämässä kaikki (pelottavan) hyvin.

Joulukuu. Vähän ylä- ja alamäkeä, auton kanssa tappelua, uuden objektiivin(<3) ostamista ja paljon valokuvausta. Opin käsittelemään ahdistusta kunnolla ja lakkasin pelkäämästä sitä. Liikaa ihmisiä ja liian vähän omaa rauhaa, josta palautuminen taitaa olla edelleen kesken. Ihan kuun lopussa aloitettiin Toren kanssa agilityryhmässä, löytyi toinenkin säännöllinen harrastus heppailun ohelle. Polilla käynnit saattoi tulla päätökseen, sinne ei tarvii mennä enää koskaan jollei itestä ala tuntua siltä, että tarvii sitä vielä. Nyt en ainakaan tarvitse.

Näin lyhyesti. Kokonaisuudessaan vuosi oli tosi raskas, mutta toisaalta myös ihan älyttömän opettavainen. Oon päässyt ihan valtavasti eteenpäin, oppinut tuntemaan itteäni, kestämään pettymykset vajoamatta takaisin masennuspaskaan, käsittelemään asioita, hyväksymään itteni, saanut aika paljon lisää rohkeutta... Oikeastaan viime vuoden aikana mun elämä muuttui helvetistä aikas kivaksi, vaikka ei tämä helppoa ole vieläkään, eikä tän helppoa tarvitse ollakaan.