Liittyen tähän ja vähän muuhunkin..
Mietin tätä juttua melkein koko viime yön (tosiaan nukkuminenkin ois ollut ihan kiva asia), ja mitä enemmän mä mietin, sitä paskemmalta musta tuntui. Otti henkisesti niin lujille, että se tuntui oikeestaan jopa enemmän fyysisenä, hitto nytkin tekis mieli painua oksentamaan kun ees mietin tätä. Mut haluun selvittää ajatukset, haluun kirjottaa tän pois mun päästä, joten... Ei tää asia itekseenkään mun mielestä mihinkään katoa.
Mullahan on ollut puhumisen kanssa vaikeuksia polilla ja oikeestaan tosi monissa ihmissuhteissa muutenkin, mutta sit taas toisten ihmisten kanssa oon toisinaan vähän liiankin puhelias (hups), vaikken ees tuntis niitä. Oon kehitellyt millon mitäkin syitä, yrittänyt muuttaa mun tapoja, mutta en oo ainakaan koskaan ennen osunut oikeeseen tän asian kanssa, kun ei ne mun tekemät muutokset oo vaikuttanut mihinkään.
Mut yöllä oli aikaa. En muista mistä tää ajatus lähti, mutta jotenkin aloin miettimään taas sitä, millainen ihminen tää mun kuollut ystävä, sanotaan nyt vaikka L, oli. Ja yhdistin vähän asioita toisiinsa.
Kaikki tilanteet, joissa oon mennyt lukkoon (=ei saa ajatuksista kiinni, eikä varsinkaan sanottua mitään, joskus ahistaakin muttei läheskään joka kerta), on sellasia tilanteita, missä joku muu on sanonut tai tehnyt jotain samaa/samalla tavalla kuin L. En ainakaan muista yhtään tilannetta, missä tota yhteyttä ei ois ollut. Ja tää puhumisongelma ei voi liittyä vaan siihen, että joistain aiheista puhuminen ois mulle vaikeeta (niinku oon ennen luullu), koska esim. polilla ihan aiheesta riippumatta oon ollut toisten hoitsujen seurassa paljon avoimempi, oli puheenaihe kuinka vaikee tahansa.
Sit lukkoonmenemisen lisäksi just se, miksi oon toisten seurassa niin puhelias. On ihmisiä, joiden seurassa en mee lukkoon yhtään mistään, en missään tilanteessa, en mistään aiheesta puhuttaessa, ja nää on myös ne samat ihmiset, joiden seurassa puhun muutenki enemmän. Ja niillä ei oo käytöksessä, puhetavassa, eikä ees ajattelutavassa (siitä mitä niitä tunnen), yhtään mitään sellasta, mitä voisin yhdistää L:ään. Sit taas ne, joiden seurassa oon hiljasempi ja jotenkin varovaisempi (enkä myöskään saa ajatuksista kiinni niin hyvin kuin yleensä, vaikken lukossa oiskaan, saatan unohtaa asioita mitä haluaisin sanoa jne.), yleensä vaikuttaa ainakin ajattelevan suht samalla tavalla kuin L. Yleensä niissä on jotain muitakin asioita, jotka vois helposti yhdistää L:ään, mutta niitä en ala erittelemään sen enempää. Ja mitä tossa sekunti sitten keksin, ne joiden seurassa oon hiljasempi, on yleensä tavalla tai toisella näyttäneet sen, että ne välittää. L teki sitä aina. Sellasilla pikkujutuillakin, mitä muut tuskin ois ees huomanneet, vaikka saman ois tehnyt niille. Meille ne ei ollut mitään pikkujuttuja.
Okei, toi taitaa olla aika selvä, että johtu koko ongelma tosta tai ei, ainakin se vaikuttaa. En tiedä, pelkäänkö sit jotenkin, että jos päästän jonkun L:stä muistuttavan ihmisen liian lähelle, niin menettäisin senkin? Vai johtuuko se lukkoonmeneminen vaan siitä, että mun mieleen tulee jotain muistoja, joita en halua/kestä muistaa vai häh? En jaksa miettiä sitä nyt.
Haluisin saada tän asian selvitettyä. Mielellään mahollisimman nopeasti. Oon katkassu tän takia välejä tosi moniin ihmisiin, osalla on mennyt hermot muhun, whatever en koskaan saa toimivia ihmissuhteita sellasten ihmisten kanssa, jollaisten seurassa oisin oikeesti eniten just se mitä oon. Ja se on aika iso menetys. Enkä siis tällä tarkota, etteikö ne ois mulle tärkeitä ihmisiä, joiden kanssa pälätän enemmän jne, ne on ihan älyttömän tärkeitä, mut niiden kanssa mä en ikinä voi saada samanlaista ystävyyttä, kun mitä L:n kanssa meillä oli.
Ehkä... Ehkä tän samaisen asian takia mulla on myös toisinaan vaikeuksia näyttää muille sitä, kuinka tärkeitä ne on mulle. L on ainoa, jolle oon koskaan näyttänyt sen kunnolla, ja se jätti mut yksin pahimmalla mahollisella tavalla.
Mulla ei oo hajuakaan siitä, onko näissä mun pohdinnoissa taas mitään järkeä. Jos on, ni taidan olla solmussa paljon pahemmin kuin oon luullut. Mulla ei oo hajuakaan siitä, miten tätä voisi muuttaa. Mä niiiin toivon, että toi puhumisongelma johtuis ihan mistä vaan muusta, kunhan ei tästä. Melkein kaikkea voi muuttaa, omaa ajattelutapaa, omaa toimintaa, mutta en mä saa mun historiaa pyyhittyä pois. Oon käsitellyt L:n kuoleman, oon saanut siihen apua ja tukea, oon oppinut hyväksymään sen, mitä tän asian eteen muka voi enää tehdä? Siedätyshoitoo, tulkaa kaikki L:stä muistuttavat ihmiset rinkiin mun ympärille älkääkä päästäkö mua karkuun ennen kuin oon rentoutunut (joudutte kestään muutamat hajoomiset siinä vaiheessa ja voi kestää aika pitkään)?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti