Mietin tossa yöllä hajoillessa, että tää tuntuu vähän siltä, kuin ensin ois vedetty matto pois jalkojen alta. Ja sit heti perään lattia. Noin ajateltuna se on oikeestaan aika helppo. Rakennetaan uus lattia (vanhaa ei korjata, uus kuulostaa paremmalta) ja laitetaan matto takasin.
Keräsin jo aika kasan suunnitelmia, mut viskasin ne pois ainakin hetkeksi. En mä halua, enkä aio, enää juosta mun ongelmia karkuun, ne juoksee perässä kuitenkin. Mietin tota aika pitkään, oon nimittäin aina tehnyt sitä. Lieneekö tää sit vaikuttanut ainakin polilla siihen, etten oo kovin helposti avautunut mun asioista, kun halusin vaan paeta niitä. Vaikka mun ois pitänyt jo oppia, ettei se mitään auta. Niiden kohtaaminen ja käsittely on se, mikä auttaa.
Enkä mä hukuta itteäni tekemiseen. Yritän löytää sen tasapainon, täytyy olla aikaa miettiä ja järjestää asioita, mutta siihen ei saa jäädä liikaa jumiin. Vastapainoksi tarpeeksi jotain kivaa tekemistä, mieluiten ulkona tästä kämpästä. Siihen on jo aika paljon ideoita, suurin kiitos niistä taitaa kuulua eräälle tämän blogin lukijalle. Koirat auttaa osansa toki myös, ei voi jäädä liian pitkäksi aikaa sisälle vellomaan paskan olon kanssa.
En mä putoo pohjalle. Mun uus lattia on edistynyt jo sen verran, että sen päällä pystyy tasapainottelemaan putoamatta. Kuulosti muuten tyhmältä, mutta en osaa sitä paremminkaan selittää. Meinasin jo pudottaa ihan itse itseni, mutta se oli vahinko eikä toistu.
Oon muuten nykyään sen mun pahimman peruskouluaikaisen kiusaajan kaveri fb:ssä. Se laittoi vähän aikaa sitten kaveripyynnön, hetken mietittyäni hyväksyin sen. Oon onnistunu vihdoin antamaan sille anteeksi ihan kaiken. Ei se tarkota ettenkö muistais mitä se on tehnyt ja sanonut, mutta en oo yhtään vihainen enää. Seurailen sitä hetken ja kerään rohkeutta, jos vaikka uskaltais jutella sen kanssa. Vähän tuntuu siltä, etten oo ainoa, joka hyötyis siitä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti