492: Rohkeus ei ole pelon puutetta, vaan pelon hallintaa.

Mä sain ekan paniikkikohtauksen joskus ala-asteen loppupuolella, ja siitä asti ne on muistuttaneet mua säännöllisesti olemassaolostaan.

Kaikki tilanteet, joissa piti olla vieraiden ihmisten kanssa tekemisissä, oli pahimpia. On mulla joskus jäänyt ostokset kauppaan, ei vaan pystynyt menemään kassalle niitä maksamaan. Toisaalta se kassojen ohi kulkeminen ilman ostoksia oli ihan yhtä paha, kun oli kierrellyt kaupassa ikuisuuden ja sit ei ostanutkaan mitään. Koulussa piti välillä häipyä kesken tunninkin muualle rauhoittumaan, vaikka mitään ihmeellistä ei olis tapahtunutkaan. Joskus lenkilläkin oli pakko vaan istua alas hengittämään, kun en vaan pystynyt kävelemään enää mihinkään suuntaan.

Kaikki ihmiset, äänet, liikkeet, joskus joku helvetin valokuvakin, ihan mikä vaan saatto laukasta sen kohtauksen. Ei niitä pystynyt ennakoimaan mitenkään.

Sit kun alkoi pelkäämään ite niitä kohtauksia... Ni saatoin olla jossain nurkassa tärisemässä ihan vaan siksi, että päähän tuli ajatus jostain asiasta, joka pitäisi joskus tehdä. Ei tarvinnut olla mitenkään ajankohtainen asia. Eikä asiaa auttanut yhtään se, että mun pahin pelko oli (on?) se, että romahtaisin muiden edessä. Kun mulla vaan oli päässä se ajatus, että heikkouksiaan ei saa näyttää mulle. Ihan syystäkin, en ois pärjännyt ilman sen peittämistä. Mut ei sen silti pitäis tarkottaa sitä, ettei koskaan, kenenkään seurassa sais näyttää sitä, jos tuntuu paskalta.

Mun oli pakko alkaa tehdä asialle jotain siinä vaiheessa, kun en enää uskaltanu lähteä kotoa mihinkään. Eli sillon, kun lopetin ekan amiksen ja lojuin sen puolisen vuotta porukoiden nurkissa. Kävin ensin vaan pihalla, postilaatikolla keskellä yötä, kun kukaan naapureista ei ollut liikkeellä (siellä ei pala ees katuvalot öisin). Napit korviin ja musiikit täysille, ni uskalsin alottaa lyhyet yölenkit, pidensin niitä rauhallisella tahdilla ja jossain vaiheessa aloin kääntämään lenkkeilyaikaa päivään. Käänsin kaiken keskittymisen musiikkiin ja tuijotin vaan omia jalkojani, sillä siitä selvittiin. Tungin itteni porukoiden mukana kauppaan. Jätin välillä kuulokkeet pois matkasta. Keskityin välillä ihan vaan tuijottamaan muita (sori jos jotain häiritti).

Ja kun muutin koulun perässä isompaan kaupunkiin... Olihan se aluksi aika kamalaa, mutta mä pärjäsin. Kun tiesin, ettei ne pelot katoa mihinkään, ellei niitä kohtaa.

Oon tehnyt sen jälkeen aina ja kaiken paniikkia aiheuttavan kanssa samaa. Edennyt hitaasti sitä tavotetta kohti. Sit vielä vuosi sitten kävin paniikkihäiriöisten ryhmässä polilla, siellä viimeistään tajus sen, ettei oo yksin tämän(kään) asian kanssa.

Ja mä voin sanoa, etten oo saanut yhtäkään kunnon paniikkikohtausta enää ton ryhmän jälkeen. Lähellä oon käyny ja tuun varmasti vielä monta kertaa käymäänkin. Mut mulla on keinot hallita sitä, mä osaan kääntää ajatukset siitä paniikista muualle. Ei se ole vieläkään helppoa, tuskin siitä koskaan helppoa tuleekaan, mutta se onnistuu, ja onnistuminen saa luvan riittää. Ei mun tarvii enää karata tilanteista pois, eikä mun tarvii vältellä mitään sen takia. Paniikkikohtaukset ei hallitse mua, en mäkään täysin niitä, mutta ne ei estä enää mitään.

Tää on auttanut mua ihan älyttömästi myös masennuksen kanssa. Kun mä onnistuin selättämään paniikkihäiriön, ni samalla päätin, että onnistun siinä myös masennuksen kanssa. Eikä tää kovin huonosti oo mennyt. Huomenna lääkäri soittaa ja kysyy mitä oon päättänyt, ja huomenna myös katkee hoitokontakti polille, en mä tarvii sitä enää.