508: Se, että olet vainoharhainen ei tarkoita sitä, etteivät ne kuitenkin olisi perässäsi

Alun vaikeuksien jälkeen projektikoira alkaa vihdoin sopeutua joukkoon. Saa jo hetkittäin oleilla täällä ilman kuonokoppaa, oon päässyt selville sen ongelmista ja vähän kirjaillut tavotteita ylös. Osa tavoitteista on jo saavutettu, alun edistyminen on aina pelottavan nopeaa, mutta kai se taas jossain vaiheessa hidastuu. Yritän pitää liialliset tunteet erossa tosta koirasta, muistuttaa itselleni jatkuvasti siitä, että se ei jää tänne pysyvästi. Ei sais kiintyä liikaa. Silti en voinut eilen estää onnen kyyneleitä valumasta, kun projekti uskalsi rentoutua ja leikkiä omien koirieni kanssa metsässä, ja sen jälkeen riepotti lelua vielä sisälläkin. Tuosta täysin kuoreensa sulkeutuneesta koirasta löytyy se toinenkin puoli, enkä olisi ikinä uskonut, että pääsen näkemään sitä puolta näin nopeasti. Hetkittäin vain, mutta silti. 

On se silti vähän hassua. Mulla on käsissäni koira, joka ei ole koskaan oppinut oppimaan. Se on se asia, jonka opetan aina omilleni heti ensimmäisenä. 

Mitäs muuta... Ei mulla nyt tällä hetkellä tunnu olevan elämässä paljoakaan muuta kuin nuo koirat. Onneksi sentään ne. 

Yöllä oli aika mielenkiintoista, kai ne olot tuli päälle muistojen kaivelemisesta. Enkä tainnut ihan selvänäkään olla, heh. Pelkäsin kaikkia niitä asioita, joita oon pelännyt joskus lapsena. Seisoin hetken sängyn vieressä vain todistaakseni itselleni, ettei sieltä ilmesty mitään käsiä mun nilkkoihin. Oli ihan älyttömän vaikeaa luottaa siihen, ettei niin oikeasti tapahdu. En uskaltanut katsoa heijastaviin pintoihin, kävin monta kertaa tarkistamassa ulko-oven olevan varmasti kiinni, ravasin koko ajan tarkistamassa jotain. 

Lopulta sit kuitenkin kyllästyin siihen jatkuvaan pelkäämiseen ja mulla meni hermot itteeni (yllätys...). Lopetin kaikki asioiden tarkastamiset, kävin tuijottamassa peiliä, istuin sängyllä jalat lattialla (ja sain sydärin projektikoiran nenän ilmestyessä esiin), pakotin itseni kohtaamaan ne kaikki pelot, jotka ilmestyivät kuin tyhjästä. Tiedostin kuitenkin koko ajan niiden olevan "vain" pelkoja lapsuusajoilta, muttei se silti mitenkään helppoa ollut. En vaan pystynyt luottamaan täysin siihen, ettei mitään pahaa tapahdu, vaikka tiesinkin koko ajan ettei kukaan nyt esimerkiksi oo mun sängyn alla. Ne vaan tuntu jotenkin tosi todellisilta silti.

Lopulta mun ajatukset juoksi tyylillä: nyt pelkään että tapahtuu niin ja näin, seuraavaksi pelkään varmaan tuota, ahaa sieltä se pelko saapuikin, nyt mun kuuluu pelätä sitä ja tätä... Joo en jaksa kirjoittaa selvemmin tänään. Jossain vaiheessa koko touhu alkoi naurattaa ja painuin nukkumaan. Enkä muista koska oon viimeksi nukkunut niin hyvin! 

(ja nyt mä ehkä ymmärrän taas paremmin, miksi oon näin kieroonkasvanut. Ei lapsen kuulu joutua pelkäämään niin monia asioita mitä mä oon pelännyt. Noi oli aika kevyitä mitä kirjoitin tänne.)