Ei siis mene mitenkään kehuttavasti. Ei vaan jaksa tehdä mitään. Kai tää on tätä, ehti tottua maalaiselämään ja lapsyydenystävän seuraan, ja nyt yrittää taas sopeutua takaisin kaupunkiin, vaikken edes tiedä mitä teen täällä. Muuttosuunnitelmat syksylle oli jo hetken pelottavan varmoja, mutta törmäsinpä tuossa lähistöllä olevaan kouluun, jossa ois haku vielä käynnissä... Ois aika iso suunnitelmien nopeuttaminen jos pääsis sinne, mulla ei tosin oo (paperilla, käytännössä kyllä) niin paljoa kokemusta mitä sinne vaaditaan, mutta jos pääsis haastatteluun asti, osaan kuitenkin halutessani haastatteluissa paikata papereista puuttuvat asiat aika helposti. Ehkä täällä asuminen vois olla ihan siedettävää, jos ois enemmän tekemistä? Eikä se ois kuitenkaan vuotta kauempaa ja työkkärikin lakkais ahdistelemasta...
Tänään aamulenkillä hymyilin kiitollisena, kun sain hetken jutella vastaantulijan kanssa, joka halusi rapsuttaa koiria. Ei jaksaisi jatkuvasti olla vaan yksin itsensä kanssa, mutta jotenkin onnistuin taas juuttumaan masennuskuoppaan, niin ei jaksa olla mitenkään sosiaalinenkaan. Toisaalta tää on aika hauska, oon ennen kiertänyt vastaantulijat mahdollisimman kaukaa, ettei vaan tarvitse puhua kenellekään, todennut vaan, että on kamala kiire, jos joku on yrittänyt tulla juttelemaan tai moikkaamaan koiria. Nyt välillä oikeen hakemalla haen niitä tilanteita, enkä jaksa edes stressata niistä.
Mietin vielä eilen, että ehken enää yritä hilata itteäni ylös täältä (vuosisadan krapula saattoi toki vaikuttaa asiaan). Oon kuitenkin niin monta kertaa sitä tehdessä päättänyt, että nyt oli sitten viimeinen kerta. Nyt en taas tiedä. Sen verran ajattelin auttaa itseäni, että hankin huomiselle lenkkiseuraa naapurikaupunkiin, saa hetkeksi vaihtaa maisemaa ja pölistä vaan koirajuttuja.
Jos mä nyt kuitenkin olen olemassa, niin sama se kai on hilata ittensä taas ylös täältä, oli kuinka vaikeeta tahansa. Teoriassa se on oikeastaan aika helppoa, kun oon niin tottunut tekemään sitä, mutta käytäntö aina vähän tökkii. Pitää taas lakata hokemasta sitä "en jaksa"-paskaa, kääntää se siihen suuntaan että jaksaa. Ja vaikkei jaksaisikaan, hilata silti perseensä ylös sängystä, kun ei siihen mitään fyysistä estettäkään ole. Ulkoilla ja treenata koirien kanssa, jatkaa koulukirjan pyörittelyä (lause sieltä ja toinen täältä-tekniikkahan on ihan riittävä?), nähdä ihmisiä, tehdä ruokaa ja syödä, korjata tää vituilleen mennyt unirytmi, jatkaa kesken olevia projekteja, kun ei ne ajatuksen voimallakaan etene yms.
Ja kääntää ne hemmetin ajatukset takaisin oikeaan suuntaan. Tää taitaa olla mulle itse asiassa helpoin kohta, oon tehnyt sen niin monta kertaa.
Ei silti jaksais lähteä taas siihen samaan. Mut vaihtoehdot taitaa olla aika vähissä.
Päästiin me sentään taas Toren kanssa palaamaan agikentille perjantaina, toivottavasti voidaan taas jatkaa treeneissä normaalisti. Tekis tälle päänupille hyvää.
Tsemppiä ylöshinautumiseen :) ja tuo koulu vois olla hyvä idea, jos haet sinne niin onnea ja toivottavasti pääset :)
VastaaPoistaKiitos :) Jos vaan saan rahoituspuolen järjestymään, niin eiköhän sinne hakupaperit lähde :)
Poista