565

En kestä en jaksa ei kiinnosta ei mitään.

Sain sen kämpän minkä halusinkin, vaikka jo pari kertaa olin ihan varma siitä, että se meni jollekin muulle. Pienen keskustelun jälkeen VA kuitenkin totesi, että ottaakin mut sinne ihan mielellään. Mut en jaksa olla iloinen siitäkään. Ku en mä halua muuttaa, enkä jaksa.

Viime yönä en nukkunu yhtään, lopulta löysin itteni kolmen aikaan tiskaamasta, naapurit varmaan arvosti. Mut on niitä tilanteita joissa tarvii jotain yksinkertaista tekemistä, ja mulle tuli siinä vaiheessa mieleen vaan yksi polin virolainen lääkäri, joka aina puhui siitä tiskaamisesta, ja se äänsikin sen jotenkin hassusti ni jäi mieleen. Sit vielä tulikuumaa vettä tiskaukseen ja mahollisimman kylmää huuhteluun, ni sai ajatukset hetkeksi muualle. Oikeesti kyllä teki mieli rikkoo jotain, mut en antanu itelleni lupaa siihen.

Mullehan tulee ahistuskohtauksia aika usein ja pääsääntösesti pärjään niitten kanssa, mutta jos ne menee tosi pahoiksi ni ei tuu mitään. Siihen tulee sit vielä paniikkikohtausta päälle kun jossain vaiheessa tajuun, ettei mulla oo siihen enää mitään kontrollia.

No, toi viimeöinen ahistus jäi kuitenki päälle. Oon yrittäny syödä, sain näykittyä vähän leivän kulmasta ja siinä se, enempää ei vaan mee alas. Eikä oo mitään syömishäiriösekoilua, eiköhän se oo sentään jo jätetty tarpeeks kauas taa. Talli oli ainoo paikka missä ei ahistanu, käyn siis siellä nykyään kerran viikossa ja aamuvuoroista osa on vaihtunu iltaan. Siellä hajoilin sit vaan muuten, yritin olla hajoomatta mut heiniä jakaessa hoitotamma (joka on onneksi toipunut sairasteluistaan, vaikka jatkossa sen hoitamisessa onkin enemmän töitä) tuli tökkimään turvallaan kysyvästi ja se siitä hajoomattomuudesta sitten.

Oon rakentanu taas jonkun vitun suojamuurin, vaikka sen pitäminen se vasta raskasta onkin. Tällä kertaa vaan en itteni takia vaan muitten, mutten mitenkään tarkotuksella silti. Joo tää esittäminenkin varmasti satuttaa muita, mut luulen et kuitenki vähemmän. Vaikka tän takia joudunki koko ajan kieltämään itteeni tekemästä tai sanomasta asioita, mut vaan ei. Silti vihaan itteeni päivä päivältä enemmän, ku on pakko olla tällänen paska.

564

Oon vaan niin kyllästyny tähän. Esitän muille, että kaikki on kunnossa, se on ainoo tapa millä pystyn olemaan hajoilematta muiden nähden. Yksin voi sit hajoilla senkin edestä. Eipähän tarvii muitten kattoo vierestä.

Oon taas siinä pisteessä, et mitä ikinä haluanki tehdä, mun on pakko tehdä se itsevihan kautta. Silloinkin, kun kyseessä on joku pienikin asia, jonka ihan oikeasti haluan tehdä/sanoa/whatever. Mun on pakko suututtaa itteni, että saan sen itsevihan avulla tarpeeks voimia. Onneks se onnistuu aika nopeesti yleensä, harva varmaan arvaa et kesken jonkun kanssa juttelunkin (netin kautta myös) tappelen joka välissä itteni kanssa tai vaan hajoon. Niin ärsyttävää.

On kai elämässä jotain hyvääkin, oon vaan niin sokea paska etten tällä hetkellä huomaa. Ei vaan kiinnosta.

Joo ei en jaksa ees kirjottaa. Nukkuminen kuulostais hyvältä, unohtaispahan tän paskan hetkeks.

563

Aamut ei oo mun juttu todellakaan tällä hetkellä. Joskus jopa tykkäsin niistä, oli koko päivä edessä ja tiesi ehtivänsä tekemään vaikka ja mitä. Nykyään nousen ylös vasta kun on pakko. Nyt oon porukoilla, äiti oli käyttäny koirat aamulla ulkona, ni minähän en noussu vaikka olin hereillä. Makoilin jotain pari tuntia vaan sängyssä vellomassa masennuksissa ja miettimässä miks helvetissä oon edes hengissä, ku en vaan jaksais enää mitään. Mut pakko jaksaa ja aina se olo siitä paranee kun pääsee sieltä sängystä ylös ja kehittää jotain tekemistä.

Vähän lisää paskaa taas. Torstai meni tallilla, heräsin aamulla tallinomistajan soittoon, nappasin koirat matkaan mukaan henkiseksi tueksi ja lähdin heti sinne. Hoitotamma oli pahasti kipeenä. Siellä sit taluttelin sitä, yritin keksiä miten saisin sen ymmärtämään, että paikallaan oleminen vaan pahentaa sen oloa. Kuiskin sen korvaan, ettei se saa luovuttaa, ei ainakaan nyt, kun mullakaan ei oo lupaa siihen. Nesteytettiin, lääkittiin ja hoidettiin, oli aika rankka päivä. Mutta viis rankkuudesta, kun tyyppi on kuitenkin hengissä.

Joku mulkku on myös käyny vierailemassa mun sähköpostissa pari viikkoa sit, poistanu multa yhden laskun ja lähettäny lyltsin treeniseuralle aika tuotaaa... rumasanaisen viestin. Selvis sentään syy siihen, miksei lyltsin treenipaikkaa enää meidän varausjärjestelmässä näkynyt ja saatiin tää onneks selvitettyä. Mut hitostako mä tiedän, onko sieltä poistettu/lähetetty jotain muitakin viestejä, kun en tostakaan löydä yhtään mitään jälkiä mitään kautta... Prkl. Onneks siellä ei oo mitään kauheen arkaluontosia asioita ollu kenenkään urkittavana.

Ja sit vielä perjantai-illalla porukoille ajellessa... No, sanotaan vaan että dissosiaatio ja löysin itteni bussipysäkiltä kertomasta itelleni kuka oon, missä oon, mistä mihin oon menossa jne. Piiiitkään aikaan tapahtunu tuotakaan, mut näköjään kaikki paska tulee takas kun menee tarpeeks pohjalle. Mulla pysyy onneks aina joku todellisuudentaju kuitenkin siellä taustalla huutelemassa nykyään ja tiiän mistä toi johtui, ni osaan toivottavasti välttää jatkossa.

Ei ne huonot asiat tohon loppunu, mut nyt ei jaksa kirjottaa enempää. Sain tänään sentään valittaa asioista lapsuudenystävälle, auttoi onneksi ees hetkeksi. Nyt on taas tylsää ja yksinäistä ja ihan järkyttävät ahistukset päällä, mut ehkä tää tästä. Nappaan koirat kainaloon ja yritän vaikka tuijottaa telkkaria hetken, jos sais ajatukset muualle.

Onneks on noi tassuterapeutit, hupsut päivien ilostuttajat.

<3

562: jotain pysyvää, kiitos

Hetken pysyy aina kasassa. Vikan 12h oon vaan hajoillu, nukuin sentää muutaman tunnin välissä. Tapellu itteäni vastaan etten viiltäis tais tekis mitään muuta typerää, enkä oikeestaan jaksais välittää siitäkään.

Kävin kattomassa yhtä kämppää eilen. Ihan kiva joo, tutulla alueella ja kaikkea, tilava muttei kuitenkaan kauheen hintava. Mut pamahtipa taas tajuntaan se tosiasia, ettei mulla oo hajuakaan siitä, miten tuun muka jaksaan muuttorumbaa taas. Muutenkin se vie aina kaikki voimat ja hajottaa (moi kiinnyn paikkoihin), ja tää tulee ottaan henkisesti paaaaljon kovemmalle ku yksikään aikasempi muutto. Siis jos nyt ees löydän mitään kämppää, työtön koirallinen ei oo mikään ykkösvaihtoehto vuokranantajille.

Hajottaa kyllä muutkin asiat. Se turvallisuuden tunne, jota pidetään ihan jokaisen perustarpeena. Ei mulla taaskaan oo mitään sellasta, ja koska mulla ei oo ollu sitä lapsena, en kestä sen puutetta yhtä hyvin ku valtaosa muista.

Ku ei tiedä, missä tulee asumaan jatkossa, pitää selvittää helvetisti asioita yksin (voishan apua pyytää, muttei se poista sitä tosiasiaa et ne valinnat ja lopulliset päätökset on vaan ja ainoastaan mun tehtävä), ei oo mitään pysyvää mikä pitäs elämässä kiinni, töitä eikä mitään. Raha-asiat kusee ihan huolella, auto on (taas) lahoomassa, Lyltsin teenipaikankin kanssa on ollu epäselvyyksiä eikä käydä enää sielläkään. Pitäis hommata hallikortti agihallille sen treenien tilalle, mutta sekin on taas uus stressi kun ei tiedä miten kaikki asiat siellä toimii. Eikä yksin treenaamisesta ikinä saa niin paljon irti kuin ohjatuista, ainakaan vielä mun taidoilla. Toren treenit, joo en tiedä pystytäänkö jatkaan enää vuodenvaihteen jälkeen niitäkään just sen rahan takia, vaikka koitan sen järjestää jotenki. Ihmissuhteet, en jaksa välittää niistä enää ni ne nyt menee miten menee, lapsuudenystävälle oon sentään vähän jaksanu kitistä asioista, mut ketään en oo jaksanut nähdä. Koulu, no sitäkin on seuraavan kerran vasta tammikuussa ja keväällä sekin jo loppuu, olettaen että selviin loppukokeista ja sit ollaankin taas aika tyhjän päällä senkin suhteen. Syksyllä alkas seuraava, jonne aika varmasti pääsisin, mut se nyt on aika jossittelua vielä, katotaan. Houkuttais kyllä, mut koitan olla miettimättä sitä liikaa vielä tai alan stressaamaan siitäki. Ei oo ketään, joka auttais pysymään kasassa. Ois, jos antasin muiden auttaa, mut kun mennään tietyn rajan yli mun voinnin kanssa ni alan vaan erakoitumaan ja työntään niitä mahdollisia auttajiakin pois. Ihan perustellusti, koska harvassa on ne ihmiset jotka oikeesti pysyy tukena sillon kun menee huonosti, vaikka ne kuinka sanois niin, ja tässä kunnossa se ois se viiminen niitti et joku tukipilarina ollut jättäiskin yksin. Epävakaa ja epävakaan hylkäämisenpelko äänessä taas. Mut suojelen itteeni sillä.

Koirat pysyy. Vaikka tässä kunnossa nekin tuntuu monesti enemmän taakalta, mut tiedän et ilman niitä oisin vielä huomattavasti huonommassa kunnossa. Niitten takia on pakko raahata perseensä ulos joka päivä ja niitten takia on pakko pitää pää sen verran kasassa, et ne pystyy hoitamaan muutenkin. Ilman niitä antasin itelleni luvan hajota ihan kokonaan.


jotain pysyvää kiitos
mun pieneen elämään

561

Joku tais jänistää aamulla ja skipata sen lääkärin. Ärr en ois arvannut, etten vieläkään osaa hakea apua. Pikkasen taas hajosin sen jälkeen, teki ihan älyttömästi mieli viiltää tai vaikka hirttää ittensä, vitutti ja masensi ja sorruin taas hetkeksi ajattelemaan, ettei mistään koskaan tuu mitään.

Mut hei, vaan yks hiton lääkäri, ei maailma siihen kaadu. Sinne saa varattua uuden ajan jos on tarve, ja mulla on kiertoteitä (mut mulle helpompia) avun hakemiseen kyllä jos tarviin, oon ihan tarkotuksella pitänyt ne mun mielessä siitä asti, kun polilla lopetin. Mutta kokeillaan nyt ensin itse sitten, mitä sitä turhaan stressaamaan jostain lääkäristä (ja sit seuraavaksi polin lääkäristä ja siitä mitä omahoitaja sanois kun pamahtaisin sinne takasin ja mitä muut hoitsut aattelis kun näkis mut taas siellä jajajaja). Osaan mä itekkin itteäni auttaa, niin kauan kun se kuuluisa motivaatio pysyy maisemissa. Tänään se on pysyny.

Okei. Vaikka mä menettäisin ihan kaiken mitä mulla nyt on (ja mulla on ihan helvetisti kaikkea jos vaan tajuisin sen), edes se ei veis multa mahdollisuutta saada kaikkea sitä minkä tarviin siihen, että pysyis ees jotenkin onnellisena. Siis niin kauan kun oon elossa. Eli mä oon, koska oikeesti mulla on aika hyvät mahdollisuudet siihen, oon jo monta kertaa päässyt sinne onnellisuuteen asti, miksei se onnistuis jatkossakin. Mä tiedän, mitä haluan elämälläni tehdä. Joten lopetan tän itsesäälipaskassa vellomisen (mut joskus kyllä sallin sen, ei se aina huono asia oo) ja teen asioita sen eteen, että vielä joskus pääsen mun tavotteisiin. Ja mähän pääsen, kun on kerran jotain päättänyt. Mun päätökset pitää aina, jos teen ne tietyssä mielentilassa. Sillon ei tunge masennukset tai mitkään muutkaan paskat tielle, jos tunkee ne raivataan pois.

Oon kirjottanut tänään jotain 15 sivua aiheista x ja y, koska se on edistystä. a) se on yks ennen lyltsin pentujen syntymää tehtävä asia ja nyt se on melkein kokonaan tehty ja b) se auttaa mua koulujutuissa tosi paljon. Huomenna vois taas kadota koirien anatomian maailmaan ja hoitaa loppuja koulutehtäviä pois alta (meillä on hei kaks kouluviikonloppua ennen loppukoetta, kevät lähestyy jo, jäiks!), miksei sitä vois vähän jo loppukokeeseen lukeakin jotain kunnon pohjia alle. Kun hieronnat täytyy pitää tauolla, ranteet tekee kuolemaa, niin tehdään teoriapuolta sitten. Mut en mä anna minkään rannekivun estää mua tekemästä sitä mitä haluun, tai ees yhtä osa-aluetta siitä, rannetuet on jo melkein matkalla ja tossa on muutakin hoitoo niille.

Ens syksynä alkas seuraava koulu, jos saan siihen rahat kerättyä. Eiköhän se järjesty. Tosin ois tossa yks toinenkin koulu mihin haluun, ois alkanut justnytheti mutta menee kouluviikonloput päällekkäin. Seuraavalla kerralla sit, ootellaan tietoa koska sellanen koulutus alkaa seuraavan kerran :P

En oo silti mitenkään hukuttautunut tai hukuttautumassa mihinkään kouluhommiin tai muuhunkaan tekemiseen. Pitää ottaa sitä omaakin aikaa. Ei liikaa, mut sopivasti. Ku on tarpeeks tekemistä, pysyy paljon paremmin kasassa. Huomasin taas viikonloppuna, ei ehtinyt masistelemaan ja vellomaan missään paskoissa oloissa, kun veti koululla voimat ihan loppuun ja kotona heitti vielä lenkin koirien kanssa ja paineli nukkuun. Olin hurjan sosiaalinen ja molempina päivinä jäin vielä jutteleen luokkalaisten kanssa vaikka ois jo saanu lähteä kotiin. Outo minä. Sai siellä pentuterapiaakin, kun sai lällytellä kolmekuista penneä.

Ehkä tää tästä taas helpottaa. Niin monta reittiä, joiden kautta voi vaikuttaa omiin tunteisiin, enkä oo tehny mitään, vellonu vaan. Perkele. Tuun mä hajoileenkin varmasti ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, mut joskus sekin on sallittua. Kunhan siihen hajoiluun ja paskaan oloon ei jää kiinni.

Kyllä mä oikeesti tykkään mun elämästä. En ehkä just nyt, mut tykkään niistä mahdollisuuksista mitä mulla on, tykkään siitä kuinka paljon niitä on.

560

Tiettekö sen olon, kun ei jaksa tehdä yhtään mitään? Ois asiaa muttei jaksa puhua, ei avata suutaan edes parin sanan verran. Saa pakolliset hommat (jos saa) hoidettua vaan, jos onnistuu jotenkin potkimaan itseään perseelle ja pakotettua ittensä siihen. Itkettäis, muttei jaksa ees sitä. Haluis vaan nukkua (tai kuolla), hereilläolon ajan tuijottaa vaan koneen näyttöä jaksamatta ees vaihtaa nettisivua. Ei jaksa välittää mistään, ei vaikka tietäs miten sais edes osan asioista kuntoon, antaa vaan kaiken jäljelläolevankin hajota.

Mä tiiän. Ja muistan taas miltä se tuntuu.

Viiltämällä sais ees tunteet takas hetkeksi, mut ei edelleenkään. Aina kun haluun saada jotain aikaseks, joudun vähintään potkaseen/lyömään itteeni, se on ainoo mikä toimii. Eikä sekään toimi kovin hyvin.

Saispa kuolla, mut ei saa sitäkään. Joten suuntaan taas lääkkeitä kohti ja pistän itteni nukkumaan, johan oon melkein kolme tuntia hereillä ollutki. Jos vaikka jaksais herätä illalla treenien ajaksi, ollu muutama viikko taukoa niistäkin kun ei vaan jaksapystykykene. Viikonloppuna pitäs selvii koulusta, voi jee. Jos ois kuollu ni ei tarttis jaksaa sitäkään.

559

Salasessa uutta pitkästä aikaa!

Masennustestejä pitkän tauon jälkeen... Aika tasan vuos sitten BDI 6 pistettä, pahimmillaan ollut 48 ja nyt 45... Vähän ehkä hajotti testin tekemisen jälkeen, mä en jaksa taas sitä samaa paskaa missä oon ollut niiin monta kertaa ennenkin. Mut ainakin voi lohduttautua sillä, ettei tää kai paljoa pahemmaksi voi enää mennä. Sittenkään.

Sain sentään ton avulla (loppu se vähättely siitä, ettenkö muka ois "tarpeeksi" huonossa kunnossa polille) soiteltua arvauskeskukseen ja positiivisena yllätyksenä sain heti maanantaille ajan, vaikka sanoin ettei mulla nyt mikään superakuutti tilanne ole enkä oo kuolemassa mihkään. Pelottavan nopeeta jos vertaa siihen, et keväällä yritin varata aikaa kun ei henki kulkenut ja se ois mennyt kolmen viikon päähän. Vähän stressaa, mulla oo hajuakaan siitä mitä sanon siellä ja miten pystyn oleen hajoomatta, mut on noita lääkäreitä ennenki nähty. Kunhan saan mun unipillet ja sen lähetteen, ja pamit ois kiva lisä mut saan niitä viimeistään polilta kuitenkin. Toivottavast sinne ei oo kovin pitkää jonoa.

558: Epätoivo on huono neuvonantaja

Nukkuminen on kivaa, saa olla ees hetken ilman masennusta ja ahistusta ja ties mitä milloinkin. Yks yö (päivä -.-) nukuin jotain 17h putkeen, välissä heräsin vaan käyttämään koirat ulkona ja nappaamassa lisää unipillereitä naamaan. Mut tyhmäähän sekin on, ei nukkuminen mitään ongelmia ratkase.

Nyt oon juonu, kun ei nukkuakaan voi ihan koko ajan. Tosi fiksua joo. Jatkuvasti tekee ihan helvetisti mieli viiltää, mut ei. Oon luvannu olla ilman ni sit vittu myös oon. Ei sitä kai voi mitenkään selittää miltä se tuntuu, niille joilla ei oo asiasta omaa kokemusta. Sortumisen jälkeen on aina muutama kuukaus vaikeempaa olla ilman. Polilla ne aina vertas viiltelyä huumeisiin, osuu varmaan aika lähelle. Sanon aina ettei se auta mitään, mut kyllä se oikeesti auttaa, sen pienen hetken. Yritän vaan huijata itellenikin aina, ettei siitä oo mitään hyötyä eikä siitä pidemmän päälle ookkaan. Toisaalta jos on niin paska olo, et tekee mieli tuntuu siltä et on pakko vähintään vetästä lääkeöverit, niin siinä vaiheessa ihan jo ittenikin takia valkkaan mieluummin sen viiltelyn, et saa sen olon pois.

En oo saanu sinne lääkäriinkään vielä varattua aikaa, ehkä huomenna. Luulin, että mulla ois ollu mirtoja vielä lisää jossain, mutten ainakaan löydä. Vedän niitäkin puolet isompaa annosta kuin viikko-pari sitten, vähempikin saattas riittää, mutten uskalla kokeilla. Jaksa velloa missään sängyn pohjalla vaan oottamassa vaikuttaako ne vai ei.

Syömiset sentään sujuu suht ookoosti. Yleensä ne kusasee heti ekana.

Elämä on perseestä. Ainaki just nyt, mut ehkä tää tästä taas. Vois kai tässä huonommassaki jamassa olla.