562: jotain pysyvää, kiitos

Hetken pysyy aina kasassa. Vikan 12h oon vaan hajoillu, nukuin sentää muutaman tunnin välissä. Tapellu itteäni vastaan etten viiltäis tais tekis mitään muuta typerää, enkä oikeestaan jaksais välittää siitäkään.

Kävin kattomassa yhtä kämppää eilen. Ihan kiva joo, tutulla alueella ja kaikkea, tilava muttei kuitenkaan kauheen hintava. Mut pamahtipa taas tajuntaan se tosiasia, ettei mulla oo hajuakaan siitä, miten tuun muka jaksaan muuttorumbaa taas. Muutenkin se vie aina kaikki voimat ja hajottaa (moi kiinnyn paikkoihin), ja tää tulee ottaan henkisesti paaaaljon kovemmalle ku yksikään aikasempi muutto. Siis jos nyt ees löydän mitään kämppää, työtön koirallinen ei oo mikään ykkösvaihtoehto vuokranantajille.

Hajottaa kyllä muutkin asiat. Se turvallisuuden tunne, jota pidetään ihan jokaisen perustarpeena. Ei mulla taaskaan oo mitään sellasta, ja koska mulla ei oo ollu sitä lapsena, en kestä sen puutetta yhtä hyvin ku valtaosa muista.

Ku ei tiedä, missä tulee asumaan jatkossa, pitää selvittää helvetisti asioita yksin (voishan apua pyytää, muttei se poista sitä tosiasiaa et ne valinnat ja lopulliset päätökset on vaan ja ainoastaan mun tehtävä), ei oo mitään pysyvää mikä pitäs elämässä kiinni, töitä eikä mitään. Raha-asiat kusee ihan huolella, auto on (taas) lahoomassa, Lyltsin teenipaikankin kanssa on ollu epäselvyyksiä eikä käydä enää sielläkään. Pitäis hommata hallikortti agihallille sen treenien tilalle, mutta sekin on taas uus stressi kun ei tiedä miten kaikki asiat siellä toimii. Eikä yksin treenaamisesta ikinä saa niin paljon irti kuin ohjatuista, ainakaan vielä mun taidoilla. Toren treenit, joo en tiedä pystytäänkö jatkaan enää vuodenvaihteen jälkeen niitäkään just sen rahan takia, vaikka koitan sen järjestää jotenki. Ihmissuhteet, en jaksa välittää niistä enää ni ne nyt menee miten menee, lapsuudenystävälle oon sentään vähän jaksanu kitistä asioista, mut ketään en oo jaksanut nähdä. Koulu, no sitäkin on seuraavan kerran vasta tammikuussa ja keväällä sekin jo loppuu, olettaen että selviin loppukokeista ja sit ollaankin taas aika tyhjän päällä senkin suhteen. Syksyllä alkas seuraava, jonne aika varmasti pääsisin, mut se nyt on aika jossittelua vielä, katotaan. Houkuttais kyllä, mut koitan olla miettimättä sitä liikaa vielä tai alan stressaamaan siitäki. Ei oo ketään, joka auttais pysymään kasassa. Ois, jos antasin muiden auttaa, mut kun mennään tietyn rajan yli mun voinnin kanssa ni alan vaan erakoitumaan ja työntään niitä mahdollisia auttajiakin pois. Ihan perustellusti, koska harvassa on ne ihmiset jotka oikeesti pysyy tukena sillon kun menee huonosti, vaikka ne kuinka sanois niin, ja tässä kunnossa se ois se viiminen niitti et joku tukipilarina ollut jättäiskin yksin. Epävakaa ja epävakaan hylkäämisenpelko äänessä taas. Mut suojelen itteeni sillä.

Koirat pysyy. Vaikka tässä kunnossa nekin tuntuu monesti enemmän taakalta, mut tiedän et ilman niitä oisin vielä huomattavasti huonommassa kunnossa. Niitten takia on pakko raahata perseensä ulos joka päivä ja niitten takia on pakko pitää pää sen verran kasassa, et ne pystyy hoitamaan muutenkin. Ilman niitä antasin itelleni luvan hajota ihan kokonaan.


jotain pysyvää kiitos
mun pieneen elämään