561

Joku tais jänistää aamulla ja skipata sen lääkärin. Ärr en ois arvannut, etten vieläkään osaa hakea apua. Pikkasen taas hajosin sen jälkeen, teki ihan älyttömästi mieli viiltää tai vaikka hirttää ittensä, vitutti ja masensi ja sorruin taas hetkeksi ajattelemaan, ettei mistään koskaan tuu mitään.

Mut hei, vaan yks hiton lääkäri, ei maailma siihen kaadu. Sinne saa varattua uuden ajan jos on tarve, ja mulla on kiertoteitä (mut mulle helpompia) avun hakemiseen kyllä jos tarviin, oon ihan tarkotuksella pitänyt ne mun mielessä siitä asti, kun polilla lopetin. Mutta kokeillaan nyt ensin itse sitten, mitä sitä turhaan stressaamaan jostain lääkäristä (ja sit seuraavaksi polin lääkäristä ja siitä mitä omahoitaja sanois kun pamahtaisin sinne takasin ja mitä muut hoitsut aattelis kun näkis mut taas siellä jajajaja). Osaan mä itekkin itteäni auttaa, niin kauan kun se kuuluisa motivaatio pysyy maisemissa. Tänään se on pysyny.

Okei. Vaikka mä menettäisin ihan kaiken mitä mulla nyt on (ja mulla on ihan helvetisti kaikkea jos vaan tajuisin sen), edes se ei veis multa mahdollisuutta saada kaikkea sitä minkä tarviin siihen, että pysyis ees jotenkin onnellisena. Siis niin kauan kun oon elossa. Eli mä oon, koska oikeesti mulla on aika hyvät mahdollisuudet siihen, oon jo monta kertaa päässyt sinne onnellisuuteen asti, miksei se onnistuis jatkossakin. Mä tiedän, mitä haluan elämälläni tehdä. Joten lopetan tän itsesäälipaskassa vellomisen (mut joskus kyllä sallin sen, ei se aina huono asia oo) ja teen asioita sen eteen, että vielä joskus pääsen mun tavotteisiin. Ja mähän pääsen, kun on kerran jotain päättänyt. Mun päätökset pitää aina, jos teen ne tietyssä mielentilassa. Sillon ei tunge masennukset tai mitkään muutkaan paskat tielle, jos tunkee ne raivataan pois.

Oon kirjottanut tänään jotain 15 sivua aiheista x ja y, koska se on edistystä. a) se on yks ennen lyltsin pentujen syntymää tehtävä asia ja nyt se on melkein kokonaan tehty ja b) se auttaa mua koulujutuissa tosi paljon. Huomenna vois taas kadota koirien anatomian maailmaan ja hoitaa loppuja koulutehtäviä pois alta (meillä on hei kaks kouluviikonloppua ennen loppukoetta, kevät lähestyy jo, jäiks!), miksei sitä vois vähän jo loppukokeeseen lukeakin jotain kunnon pohjia alle. Kun hieronnat täytyy pitää tauolla, ranteet tekee kuolemaa, niin tehdään teoriapuolta sitten. Mut en mä anna minkään rannekivun estää mua tekemästä sitä mitä haluun, tai ees yhtä osa-aluetta siitä, rannetuet on jo melkein matkalla ja tossa on muutakin hoitoo niille.

Ens syksynä alkas seuraava koulu, jos saan siihen rahat kerättyä. Eiköhän se järjesty. Tosin ois tossa yks toinenkin koulu mihin haluun, ois alkanut justnytheti mutta menee kouluviikonloput päällekkäin. Seuraavalla kerralla sit, ootellaan tietoa koska sellanen koulutus alkaa seuraavan kerran :P

En oo silti mitenkään hukuttautunut tai hukuttautumassa mihinkään kouluhommiin tai muuhunkaan tekemiseen. Pitää ottaa sitä omaakin aikaa. Ei liikaa, mut sopivasti. Ku on tarpeeks tekemistä, pysyy paljon paremmin kasassa. Huomasin taas viikonloppuna, ei ehtinyt masistelemaan ja vellomaan missään paskoissa oloissa, kun veti koululla voimat ihan loppuun ja kotona heitti vielä lenkin koirien kanssa ja paineli nukkuun. Olin hurjan sosiaalinen ja molempina päivinä jäin vielä jutteleen luokkalaisten kanssa vaikka ois jo saanu lähteä kotiin. Outo minä. Sai siellä pentuterapiaakin, kun sai lällytellä kolmekuista penneä.

Ehkä tää tästä taas helpottaa. Niin monta reittiä, joiden kautta voi vaikuttaa omiin tunteisiin, enkä oo tehny mitään, vellonu vaan. Perkele. Tuun mä hajoileenkin varmasti ja kaikkeen ei voi vaikuttaa, mut joskus sekin on sallittua. Kunhan siihen hajoiluun ja paskaan oloon ei jää kiinni.

Kyllä mä oikeesti tykkään mun elämästä. En ehkä just nyt, mut tykkään niistä mahdollisuuksista mitä mulla on, tykkään siitä kuinka paljon niitä on.