Kirjoitin joskus, etten muista nelosluokasta mitään. Nyt ainakin tiedän miksi. Aikasemmin ei olisi ollut toivoakaan siitä, että olisin pystynyt käsittelemään nelosella tapahtuneita asioita yksin. En välttämättä pysty vieläkään, mutta kai se on pakko yrittää nyt, kun ne asiat kerrankin muistaa. Helpompaahan se olisi, jos vaan yrittäisi unohtaa kaiken uudestaan, mutta yksi noista jutuista taitaa olla syy siihen, miksen pysty aina olemaan kavereidenkaan kanssa. Enkä mä halua esittää niille mitään, joten pakko yrittää saada ainakin se käsiteltyä kunnolla, jos sen jälkeen pystyis taas olemaan kavereiden kanssa helpommin. Kirjottaminen varmaan auttais, mutta en ainakaan vielä pysty kirjottamaan niistä jutuista mitään tänne.

Edelleen mietin sitä, että ehkä pitäis yrittää puhua jollekin. Terkkari ja lääkäri on melkein aina koululla, joten niiden luo pääsis melkein koska tahansa. Kavereille ja veljelle vois kertoa mitä tahansa ihan koska vaan. Mutta en mä uskalla. Pilaisin kuitenkin vaan välit kaikkien kanssa, kun oon niin vittumainen kaikille jotka tietää vähänkin mun ongelmista.

Pystyin nukkumaan koko yön ilman viinaa ja ilman unipillereitä. Viime kerrasta taitaakin olla jo jotain 7-8kk aikaa. Uskalsin myös ilmoittaa äidille, että oon suurimman osan kesästä omalla kämpällä, vaikken ehkä menekkään mihinkään töihin. Ja lukion rehtorin mielestä osaan kirjoittaa hyvin, katsoa asioita monelta eri kantilta ja mulla on kuulemma hyviä ideoita siihen, miten nuorten syrjäytymistä voisi ehkäistä ja miten jo syrjäytyneitä voisi auttaa. Mä luulin, että en pääsis edes kokeesta läpi sen esseen takia, mutta ei se sitten niin huono tainnutkaan olla.

Puhuin yhden kaverin kanssa tulevaisuudesta, siitä mihin kouluun kumpikin aikoo tämän jälkeen jatkaa, ja pikkuhiljaa jaksan ehkä uskoa siihen, että mullakin saattaa olla tulevaisuutta. Ainakin mä yritän vielä jaksaa vähän aikaa. Vaikka olis kuinka vaikeeta. Oonhan mä tähänkin asti jaksanut.

Rikkinäisestä voi tulla ehjä

ei entisensä

mutta uudella tavalla

kokonainen

ehkäpä..