Oon pystynyt välttämään hammaslääkäreitä viimiset kaks ja puoli vuotta. Huomenna pitäis taas uskaltaa sinne rääkättäväksi, tällä kertaa sentään yksityiselle. Olin ihan hämilläni kun soitin sinne, sanoin ettei palasiksi menevä hammas oo mitenkään kipeä, ja vastaukseksi tuli jotain tyyliin "ei se varmaan silti kovin mukavaa ole, pääsetkö tulemaan huomenna". Entisellä paikkakunnalla kunnallisella olisi varmaan luvattu aika puolen vuoden päähän, ja sekin peruttu jonkun kiireellisemmän takia. Enkä muuten edes pelännyt sitä soittamista, taisin jopa osata kertoa kaikki tiedot oikein.

Kiitos tästä hammaslääkäripelosta ala-asteen aikaiselle hammaslääkärille, jonka mielestä vain kuvittelin poraamisen sattuvan puudutuksen jälkeen ("ei se nyt voi enää sattua, turpa kiinni") ja jonka luona jouduin ramppaamaan kuusi vuotta noin kerran kuukaudessa oikomishoitojen takia. Aina se keksi jotain valitettavaa.
 Yläasteen aikainen hammaslääkäri oli ihan mukava, se osasi jopa lisätä puudutusainetta kesken kaiken jos sitä pyysin, mutta pari kesäsijaista ja siinä meni kolmen vuoden pelkojen työstäminen hukkaan. Toisen sijaisen takia mulla oli puolet suusta puutunut monta viikkoa, ei olis saanut valittaa, "no nythän ei ainakaan hampaat särje". Joo ei särkenyt ei, mutta

Ehkä mä selviän huomisesta. Jos en kuole sinne, saatan jopa antaa niille luvan hoitaa muutkin hampaat kuntoon. Ehkä. Jos edes löydän sinne, nyt kun on sitten pakko mennä vieraaseen paikkaan yksin. Mutta ei mua huvita puolikasta hammasta suussa pitää, kokemuksesta tiedän kuinka kipeä se voi vähän ajan päästä olla... Kokellaan nyt kerran hoitaa se ajoissa.

Mua rupee just naurattamaan se, miten paskasti viimisen viikon ajan on mennyt. Siis ei pelkästään henkisesti, muuten vaan oon onnistunut mm. kaatamaan puoli litraa vettä sängylle ja koneen päälle ja kerran aamukiireessä lattialle, hukkaamaan kaiken mahdollisen, unohtamaan koulussa tarvittavia tavaroita kotiin, saamaan pyörän lukon siihen kuntoon, että isän piti käydä rikkomassa se yms, en jaksa kaikkea kirjottaa. Ja nyt vielä tää hammaskin. Argh.

Kirjoitin viimeksi, ettei edes sukulaiset halua nähdä mua. Siihen kun lisätään päälle vielä se, että jäin taas viimeikseksi koulun liikuntatunnilla, kun tietyt tyypit sai valita joukkueet. Siis mä en kelvannut edes sellaisten joukkueeseen, jotka ei ollut koskaan puhunut puolienkaan meidän luokkalaisten kanssa, ne ei tuntenut sieltä melkein ketään ja silti kaikki muut kelpas paremmin kuin minä. Pistää väkisinkin miettimään, että mikä mussa oikeen on vialla? Lukeeko mun otsassa jotain tyyliin "idiootti ja pelkuri, itsetuhoinenkin, kannattaa kiertää kaukaa"?

Hassua, en meinannut uskaltaa kirjoittaa tänne tuota, että mut valittiin viimeisenä joukkueeseen. Yleensä pystyn kirjoittamaan tänne mitä tahansa. Jos nyt rupeen jumittamaan tän kirjoittamisenkin kanssa, niin en todellakaan jaksa enää kauaa.

Tämä kausi eroaa muista vaikeemmista kausista aika paljon. Ei mua ahdista, eikä tää paha olo ole samanlaista kuin ennen. Mä oon vaan niin väsynyt tähän kaikkeen. Täytyy kai yrittää muistaa, että tää olo ei kestä ikuisuutta. Tän on pakko helpottaa joskus. Vaikka en mä tällä hetkellä jaksakaan uskoa siihen, että tää vois muuttua joskus paremmaksi. Yritän vaan hokea sitä itselleni koko ajan, jos se vaikka auttais pysymään hengissä.


p.s. siellä olis se uusi terkkari. mutta en mä uskalla.

Mä en tajua, miten kaikki tekee sen. Miten ne pystyy puhumaan koko luokan edessä yksin, jännittämättä yhtään, heittämään siellä läppää... En tajua edes sitä, miten ne pystyy vastaamaan opettajien kysymyksiin omilta paikoiltaan. Miten ne pystyy juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa siitä vaan, hankkimaan uusia kavereita. Miten ne pystyy luottamaan. Enkä mä myöskään tajua, miksi mun pitää olla se erilainen, se, joka pelkää kaikkea.

Enkä mä tajua, miksi kukaan ei halua nähdä mua. Ei edes sukulaiset. Kaikkialla muualla ne reissaa ja kyläilee, mutta vuoden aikana mun luona on käynyt sukulaisista vain äiti ja isä. Edes veli ei ole vaivautunut käymään täällä, vaikka se pääsisi bussilla kulkemaan ton välin helposti. Ei sillä, että kaipaisin ketään sukulaisia tänne, en todellakaan, mutta eihän ne sitä tiedä. Mä vähän mietin, että ehkä en enää käy niiden luona kylässä, en ota yhteyttä, annan vaan olla. Siinähän sen näkee, välittääkö ne yhtään. Jos niistä ei kuulu mitään, kai mä pärjään ilman niitäkin. Vaikka pelkäänkin, että koko suvun kanssa käy samalla tavalla kuin kummisedän kanssa. Hitto mä välitin siitä, mutta se on tuskin muistanut mun olemassaoloani enää moneen vuoteen, vaikka jutteleekin jatkuvasti porukoiden kanssa ja asuu ihan lähellä niitä. 

Okei, veljestä mä en luovu, se saa olla millainen mulkku tahansa, se on silti nyt ja aina mulle tärkeä. Kaikki muut häipykööt mun elämästä jos tahtovat. 

Syömisvammailu yrittää taas tunkea mun elämään. Jos en kerran voi viiltää, pakko sitten tehdä jotain muuta. En mä osaa olla tekemättä itselleni mitään pahaa. Mun on pakko saada hallita elämässäni edes jotain. Joo, ihankuin olisin hallinut viiltelyä tai syömisvammailua, mutta se tuntuu edes hetken siltä, että mulla on mahdollisuus päättää tekemisistäni edes jotain. Ja ehkä siinä on taustalla myös pienenpieni toive siitä, että joku huomaisi ja auttaisi, kun en muullakaan tavalla osaa apua pyytää. 

Pitäisi varmaan sittenkin lukittautua neljän seinän sisälle. Mä en jaksais nähdä enää yhtään ihmistä.

Entiseltä paikkakunnalta mulla on jäljellä yksi kaveri, mutten tiedä, olenko senkään kanssa väleissä enää kovin pitkään. Oon ihan liian kateellinen sille, ja se vaikuttaa meidän väleihin aika paljon. Sillä on oikeestaan kaikki se, mitä mä haluaisin. Mä en tajua, miten jollain on voinut olla kaikki asiat aina niin hyvin. Miten sillä voi olla niin paljon kavereita, kun se aina peruu kaikki yhteiset menot(tai yleensä jättää ilmaantumatta paikalle ilmoittamatta), ei pidä lupauksiaan ja valehtelee joissain asioissa todella näkyvästi? Vai onko se tehnyt tuota kaikkea vain mulle? Pitäiskö vaan unohtaa koko kaveri, vai yrittää päästä tästä kateellisuudesta eroon... Tavallaan houkuttais vaan katkasta välit ja antaa olla, mutta... oon tuntenut sen about 5-vuotiaasta asti ja sen seurassa mulla on aina hyvä olla. Ja hauskempaa kuin kenenkään muun kanssa. Sen takia oon antanut sille aina kaiken anteeksi, koska se osaa olla halutessaan niin super tyyppi.

Samaan syssyyn sitten ongelma toisestakin kaverista. Tää tyyppi on tuttu aikasemman amiksen ajoilta, ja se on nyt muuttamassa tonne mun entiselle paikkakunnalle. Pitkän välimatkan takia mun ei oo tarvinnut koulun jälkeen kertaakaan nähdä sitä, mutta sen muuton jälkeen törmään siihen varmasti joskus, halusin sitä tai en. Ja tää tyyppi on sellainen, josta aivan varmasti haluaisin eroon, koska se pahentaa mun oloa aina, sen seurassa ei pysty olemaan rennosti ja jotenkin me vaan eletään eri maailmoissa. Mutta en mä voi(=en uskalla) sanoa sille suoraan, etten halua nähdä sitä enkä jutella sen kanssa. Sillä on taito tehdä ihmisten elämästä helvettiä ja se tuntee mun nykyisestä kaupungista paljon porukkaa, joten mulla on pieni pelko siitä, mitä välien poikki pistäminen voisi aiheuttaa. Enkä mä jaksais nyt sitä. Mutta en jaksais sitä ihmistäkään enää.

Muutenkin pitäisi taas tehdä miljoona ja sata päätöstä erilaisista asioista, eikä päätösten tekeminen oo yhtään mun juttu. Joskus toivon, että olisi joku, joka kertoisi aina, mitä mun milloinkin kuuluisi tehdä, ja mun ei tarttis muuta kuin totella. Ei tarvitsisi päättää ikinä itse mistään. Vaikka kai sekin pidemmän päälle vituttaisi.
On se kumma kun mikään ei ikinä kelpaa ja koskaan ei ole hyvä olla.

Joo ei tästä kirjottamisesta tuu taaskaan yhtään mitään.

p.s. rakastuin tuohon possuun...

Mua ärsyttää taas ihan liikaa se, että harrastukset on ylikalliita, tai jos jotenkin onnistuu löytämään halvan harrastuksen, se jää jostain muusta kiinni. Yyponin omistaja onnistui muistuttamaan talvesta. Niin tosiaan, kun taas jossain vaiheessa tulee lunta, ei tuota 10km matkaa pääse kulkemaan pyörällä, ja mulla ei ole mitään autoa tai muuta menopeliä, jota voisin lainata. Oon siis täysin Yyn omistajan kyytien varassa talvella, eli en luultavasti pääse kovin usein siellä käymään. Kaiken lisäksi mä en tajua, miten oon antanut itselleni luvan kiintyä näin paljon yhteen hevoseen, ja vielä näin lyhyessä ajassa. Välillä Yy tuntuu ainoalta syyltä pysytellä hengissä. Se on vaan niin ihana tunne kun muistaa, kuinka vaikeaa kaikki oli sille alussa, huomaa sen kehityksen ja tietää, että on itse ollut se, joka on tehnyt eniten töitä sen eteen. Miten mä selviän talvesta ilman Yytä, kun talvi on yleensä muutenkin kesää paljon vaikempaa aikaa? Turha kai siitä on vielä stressata, mutta en mä voi näille ajatuksille mitään. Enkä tajua miks mietin jotain talvea, pitäis kai ensin päättää, aionko olla sillon edes hengissä.

Joo, käynhän mä toisellakin tallilla, ja siellä pystyn käymään talvellakin. Mutta ei se oo sama asia. Välitän kyllä sielläkin olevista hevosista, mutta ei niiden kanssa ole sama kuin Yyn kanssa. Ei sinne lähteminen onnistu ikinä ilman stressiä, en tule niiden omistajan kanssa juttuun läheskään niin hyvin kuin Yyn omistajan kanssa, ei se ole muutenkaan läheskään niin kiva paikka. En oikeestaan edes opi siellä koskaan mitään, koska ne hevoset on ihan ylikilttejä. Yyn kanssa oppii joka kerta jotain uutta, kun se on sellainen pösilö♥

Hups, taas sorruin hölöttämään hevosista. Mutta oli mulla muutakin kirjoitettavaa. Harrastuksista vielä sen verran, että oisin halunnut ja uskaltanutkin jatkaa nyrkkeilyä taas, mutta raha. Ei mulla oo varaa käydä siellä. Pikajuoksua oon taas alkanut treenaamaan, alkuun ainakin ihan ominpäin, kaveri kävi tänään kellottamassa. Jos saan satasen aikaa parannettua sekunnilla, yritän päästä johonkin valmennuksiin (ja ehkä joskus kisoihinkin) mukaan, jos siinä ei tuu taas raha esteeksi. Harmittaa, kun lopetin joskus juoksemisen muutaman kusipään takia, ja niihin piireihin on ihan helvetin vaikee päästä takasin mukaan.

Joudun vetämään sanojani takaisin. En mä voi mennä juttelemaan terkkarille enkä lääkärille. Oon nyt yrittänyt pari päivää pystyä olemaan edes tunneilla, mulla on ongelma niiden kanssa vain sen takia, koska niitä pitää tällä hetkellä opettaja, joka tietää, että mua on kiusattu, ja että mulla on sen takia jotain typeriä pelkoja. Se ei tiedä mitään sen enempää, mutten silti pysty olemaan sen seurassa. Eikä se johdu siitä, että häpeäisin sitä, että mua on kiusattu, koska tiedän, että se opettajakin on ollut joskus kiusattu. En vaan osaa olla sen lähellä. Voin vaan kuvitella, kuinka vaikeeta mun olis nähdä jotain ihmistä enää sen jälkeen, jos pystyisin puhumaan näistä jutuista jotain. Eli ainakin toistaiseksi pysyn vaan blogimaailmassa, enkä puhu kenellekään yhtään mitään.

Lääkärillä on pakko silti jossain vaiheessa käydä, tarvii uusia melatoniiniresepti ja jos sitä yrittäis uskaltaa kysyä jotain vahvempia unipilsuja. Menee just hermot siihen, että valvon kaikki yöt ja mietin vaan kaikkia pieniä juttuja, joita oon (muka) mokannut päivän aikana, siis ihan jotain pikkujuttuja, mitkä tervepäiset ihmiset varmaan unohtaa heti, tai ehkä ne ei edes huomaa niitä? Melatoniini auttaa ehkä nukahtamaan joskus, mutta silloin nukun sen pari tuntia ja herään sen jälkeen miettimään kaikkea paskaa ja valvon luultavasti koko loppuyön.

Onneks kohta on perjantai, voi taas vetästä kännit. Ja kai sitä vois lauantainakin juoda. Kauheeta kun joutuu olemaan arkena selvinpäin, ei tällästä jaksa.

Mä en oikeen tajua vieläkään, mitä viime yönä oikeen tapahtui. Ei yhtään huvittaisi kirjoittaa siitä, mutta ehkä se kannattaa. Jos vaikka pystyis selvittämään vähän ajatuksia.

Aattelin tosiaan vetästä kännit, mennä ihan pelkällä viinalinjalla pieneen hiprakkaan ja siitä sitten nukkumaan. Ei vaan asiat mennyt ihan niin. Parin siiderin jälkeen bongasin lääkevaraston ja napsin sieltä lähinnä kodeiinia sisältäviä lääkkeitä lärviin ja viinaa päälle. Mä en aikonut tappaa itseäni tosissani, pidin määrät siinä, että henki varmasti säilyisi, mutta leikittelin silti ajatuksilla siitä, että kuolisin sittenkin. Ihan kuin toinen puoli musta olisi halunnut elää ja toinen kuolla, enkä osannut päättää, kumpaa minä itse oikeasti halusin.
Pyörin siinä sitten koko yön ympäri kämppää, välillä kävin sängyllä itkemässä, mutta suurimman osan ajasta taisin roikkua vaatekaapin ovissa. Taiin myös angstata yhdelle kaverille jotain, ehkä ihan hyväkin, jos sille pystyis tän jälkeen kertomaan asioita ees vähän enemmän kuin ennen, kun ei se mua enää tervepäisenä pidä.

Tänään onkin olo ollut sen mukainen, huomaa kyllä, että yöllä tuli vedettyä överit. Jotenkin mulla on edelleen samanlainen olo kuin yöllä, haluan kuolla ja elää samaan aikaan, mutta sitten en kuitenkaan halua kumpaakaan.

Uhhuh, ottaa tästä nyt selvää... Aattelin kyllä pysyä hengissä, mutta ei kai sitä voi tässä tilassa mitään luvata. Paitsi sen lupaan, että mä yritän vielä kerran hakea apua. Heti, kun meidän uusi terkkari tulee töihin. Toivottavasti sille pystyy kertomaan edes jotain.

Ehkä musta ei sittenkään oo tähän. Elämään.

Ehkä pitäis vaan kadota.

Oon alkanut pikkuhiljaa ymmärtämään sen tosiasian, etten tule pääsemään viiltelyarvista ehkä ikinä eroon. Ilmeisesti en edes noista käsissä olevista, vaikka ne ei ole mitenkään syviä. Elättelen kuitenkin vielä pientä toivoa niiden haalistumisen suhteen, mutta jos ne on pari vuotta vanhoja, eikä haalistuneet viimeiseen vuoteen lähes yhtään, ei ne varmaan ole siitä mihinkään katoamassa... Pohkeessa olevat arvet tulee varmasti olemaan muistona ikuisesti, tai siis siihen asti, kunnes saan kerättyä rahat niiden poistoon. Saavat nyt olla ainakin pari vuotta tuossa vielä, ellen sitten satu voittamaan lotossa.

En mä välitä siitä, mitä täysin vieraat ihmiset ajattelee noista arvista. Ei mun tarvitse piilotella niitä vieraiden ihmisten seurassa. Kommentoikoot, jos siltä tuntuu, en mä välitä. Ei ne tiedä, miksi oon ne itselleni tehnyt, eikä se niille oikeastaan edes kuulu. Mutta tuttujen seurassa joudun aina piilottelemaan niitä, koska en jaksa, halua enkä pysty vastaamaan niihin kysymyksiin, joita varmasti monet kysyisivät. Enkä mä halua paljastaa sukulaisille sitä, kuinka heikko oikeasti olen. Oon aina ollut sukulaisille, myös vanhemmilleni, "se tyttö joka pärjää aina ja selviää mistä vain yksin, eikä koskaan luovuta" ja tavallaan haluan olla se sama tyttö edelleen. Ainakin sukulaisten silmissä.

Eniten haluaisin kuitenkin noista arvista eroon itseni takia. Aina kun nään ne, mulle tulee kamala halu kaivaa terä laatikosta ja viiltää. Aina jos tekee mieli viiltää, voin sortua ajattelemaan, ettei pari uutta viiltoa mitään haittaa, kun arpia löytyy jo valmiiksi. En jaksaisi piilotella niitä jatkuvasti, en valehdella siitä, miksi mulla on tuki ranteessa. Tipuin joskus hevosen selästä ja oon siitä asti tarvinnut tukea. Ja paskat.

Ja mä häpeän niitä. Jokaista vitun arpea. Häpeän sitä, että oon ollut niin heikko, että oon sortunut viiltelyyn. Ja aika usein vihaan itseäni noiden arpien takia.

Välillä kaikki tuntuu olevan hyvin,  mutta suurimman osan ajasta yritän vaan selvitä päivä kerrallaan.

Ei tuu mitään muuttoa. Joudun kestämään nykyistä kämppistä luultavasti vielä vuoden. En jaksais katella sitä tyyppiä päivääkään, mutta ei oo paljon vaihtoehtoja. Onneksi on sentään oma lukollinen huone, mutta aika tylsäksi käy, kun ei voi olla keittiössä tai parvekkeella taas ollenkaan ja ovi on pakko pitää aina kiinni. Ja joudun edelleen olemaan suurimman osan ajasta yksin. Se yhteinen kämppä hyvän kaverin kanssa kuulostikin liian hyvältä, mutta tulipa sitäkin sitten odotettua turhaan monta kuukautta.

Äh, en mä pysty kirjottamaan, oon porukoilla käymässä ja täältä puuttuu se lukko huoneen ovesta. Jos sitten tiistaina jaksais taas raahautua kämpille...