Mä en tajua, miten kaikki tekee sen. Miten ne pystyy puhumaan koko luokan edessä yksin, jännittämättä yhtään, heittämään siellä läppää... En tajua edes sitä, miten ne pystyy vastaamaan opettajien kysymyksiin omilta paikoiltaan. Miten ne pystyy juttelemaan tuntemattomien ihmisten kanssa siitä vaan, hankkimaan uusia kavereita. Miten ne pystyy luottamaan. Enkä mä myöskään tajua, miksi mun pitää olla se erilainen, se, joka pelkää kaikkea.

Enkä mä tajua, miksi kukaan ei halua nähdä mua. Ei edes sukulaiset. Kaikkialla muualla ne reissaa ja kyläilee, mutta vuoden aikana mun luona on käynyt sukulaisista vain äiti ja isä. Edes veli ei ole vaivautunut käymään täällä, vaikka se pääsisi bussilla kulkemaan ton välin helposti. Ei sillä, että kaipaisin ketään sukulaisia tänne, en todellakaan, mutta eihän ne sitä tiedä. Mä vähän mietin, että ehkä en enää käy niiden luona kylässä, en ota yhteyttä, annan vaan olla. Siinähän sen näkee, välittääkö ne yhtään. Jos niistä ei kuulu mitään, kai mä pärjään ilman niitäkin. Vaikka pelkäänkin, että koko suvun kanssa käy samalla tavalla kuin kummisedän kanssa. Hitto mä välitin siitä, mutta se on tuskin muistanut mun olemassaoloani enää moneen vuoteen, vaikka jutteleekin jatkuvasti porukoiden kanssa ja asuu ihan lähellä niitä. 

Okei, veljestä mä en luovu, se saa olla millainen mulkku tahansa, se on silti nyt ja aina mulle tärkeä. Kaikki muut häipykööt mun elämästä jos tahtovat. 

Syömisvammailu yrittää taas tunkea mun elämään. Jos en kerran voi viiltää, pakko sitten tehdä jotain muuta. En mä osaa olla tekemättä itselleni mitään pahaa. Mun on pakko saada hallita elämässäni edes jotain. Joo, ihankuin olisin hallinut viiltelyä tai syömisvammailua, mutta se tuntuu edes hetken siltä, että mulla on mahdollisuus päättää tekemisistäni edes jotain. Ja ehkä siinä on taustalla myös pienenpieni toive siitä, että joku huomaisi ja auttaisi, kun en muullakaan tavalla osaa apua pyytää.