Mua ärsyttää taas ihan liikaa se, että harrastukset on ylikalliita, tai jos jotenkin onnistuu löytämään halvan harrastuksen, se jää jostain muusta kiinni. Yyponin omistaja onnistui muistuttamaan talvesta. Niin tosiaan, kun taas jossain vaiheessa tulee lunta, ei tuota 10km matkaa pääse kulkemaan pyörällä, ja mulla ei ole mitään autoa tai muuta menopeliä, jota voisin lainata. Oon siis täysin Yyn omistajan kyytien varassa talvella, eli en luultavasti pääse kovin usein siellä käymään. Kaiken lisäksi mä en tajua, miten oon antanut itselleni luvan kiintyä näin paljon yhteen hevoseen, ja vielä näin lyhyessä ajassa. Välillä Yy tuntuu ainoalta syyltä pysytellä hengissä. Se on vaan niin ihana tunne kun muistaa, kuinka vaikeaa kaikki oli sille alussa, huomaa sen kehityksen ja tietää, että on itse ollut se, joka on tehnyt eniten töitä sen eteen. Miten mä selviän talvesta ilman Yytä, kun talvi on yleensä muutenkin kesää paljon vaikempaa aikaa? Turha kai siitä on vielä stressata, mutta en mä voi näille ajatuksille mitään. Enkä tajua miks mietin jotain talvea, pitäis kai ensin päättää, aionko olla sillon edes hengissä.

Joo, käynhän mä toisellakin tallilla, ja siellä pystyn käymään talvellakin. Mutta ei se oo sama asia. Välitän kyllä sielläkin olevista hevosista, mutta ei niiden kanssa ole sama kuin Yyn kanssa. Ei sinne lähteminen onnistu ikinä ilman stressiä, en tule niiden omistajan kanssa juttuun läheskään niin hyvin kuin Yyn omistajan kanssa, ei se ole muutenkaan läheskään niin kiva paikka. En oikeestaan edes opi siellä koskaan mitään, koska ne hevoset on ihan ylikilttejä. Yyn kanssa oppii joka kerta jotain uutta, kun se on sellainen pösilö♥

Hups, taas sorruin hölöttämään hevosista. Mutta oli mulla muutakin kirjoitettavaa. Harrastuksista vielä sen verran, että oisin halunnut ja uskaltanutkin jatkaa nyrkkeilyä taas, mutta raha. Ei mulla oo varaa käydä siellä. Pikajuoksua oon taas alkanut treenaamaan, alkuun ainakin ihan ominpäin, kaveri kävi tänään kellottamassa. Jos saan satasen aikaa parannettua sekunnilla, yritän päästä johonkin valmennuksiin (ja ehkä joskus kisoihinkin) mukaan, jos siinä ei tuu taas raha esteeksi. Harmittaa, kun lopetin joskus juoksemisen muutaman kusipään takia, ja niihin piireihin on ihan helvetin vaikee päästä takasin mukaan.

Joudun vetämään sanojani takaisin. En mä voi mennä juttelemaan terkkarille enkä lääkärille. Oon nyt yrittänyt pari päivää pystyä olemaan edes tunneilla, mulla on ongelma niiden kanssa vain sen takia, koska niitä pitää tällä hetkellä opettaja, joka tietää, että mua on kiusattu, ja että mulla on sen takia jotain typeriä pelkoja. Se ei tiedä mitään sen enempää, mutten silti pysty olemaan sen seurassa. Eikä se johdu siitä, että häpeäisin sitä, että mua on kiusattu, koska tiedän, että se opettajakin on ollut joskus kiusattu. En vaan osaa olla sen lähellä. Voin vaan kuvitella, kuinka vaikeeta mun olis nähdä jotain ihmistä enää sen jälkeen, jos pystyisin puhumaan näistä jutuista jotain. Eli ainakin toistaiseksi pysyn vaan blogimaailmassa, enkä puhu kenellekään yhtään mitään.

Lääkärillä on pakko silti jossain vaiheessa käydä, tarvii uusia melatoniiniresepti ja jos sitä yrittäis uskaltaa kysyä jotain vahvempia unipilsuja. Menee just hermot siihen, että valvon kaikki yöt ja mietin vaan kaikkia pieniä juttuja, joita oon (muka) mokannut päivän aikana, siis ihan jotain pikkujuttuja, mitkä tervepäiset ihmiset varmaan unohtaa heti, tai ehkä ne ei edes huomaa niitä? Melatoniini auttaa ehkä nukahtamaan joskus, mutta silloin nukun sen pari tuntia ja herään sen jälkeen miettimään kaikkea paskaa ja valvon luultavasti koko loppuyön.

Onneks kohta on perjantai, voi taas vetästä kännit. Ja kai sitä vois lauantainakin juoda. Kauheeta kun joutuu olemaan arkena selvinpäin, ei tällästä jaksa.