Pitäisi varmaan sittenkin lukittautua neljän seinän sisälle. Mä en jaksais nähdä enää yhtään ihmistä.

Entiseltä paikkakunnalta mulla on jäljellä yksi kaveri, mutten tiedä, olenko senkään kanssa väleissä enää kovin pitkään. Oon ihan liian kateellinen sille, ja se vaikuttaa meidän väleihin aika paljon. Sillä on oikeestaan kaikki se, mitä mä haluaisin. Mä en tajua, miten jollain on voinut olla kaikki asiat aina niin hyvin. Miten sillä voi olla niin paljon kavereita, kun se aina peruu kaikki yhteiset menot(tai yleensä jättää ilmaantumatta paikalle ilmoittamatta), ei pidä lupauksiaan ja valehtelee joissain asioissa todella näkyvästi? Vai onko se tehnyt tuota kaikkea vain mulle? Pitäiskö vaan unohtaa koko kaveri, vai yrittää päästä tästä kateellisuudesta eroon... Tavallaan houkuttais vaan katkasta välit ja antaa olla, mutta... oon tuntenut sen about 5-vuotiaasta asti ja sen seurassa mulla on aina hyvä olla. Ja hauskempaa kuin kenenkään muun kanssa. Sen takia oon antanut sille aina kaiken anteeksi, koska se osaa olla halutessaan niin super tyyppi.

Samaan syssyyn sitten ongelma toisestakin kaverista. Tää tyyppi on tuttu aikasemman amiksen ajoilta, ja se on nyt muuttamassa tonne mun entiselle paikkakunnalle. Pitkän välimatkan takia mun ei oo tarvinnut koulun jälkeen kertaakaan nähdä sitä, mutta sen muuton jälkeen törmään siihen varmasti joskus, halusin sitä tai en. Ja tää tyyppi on sellainen, josta aivan varmasti haluaisin eroon, koska se pahentaa mun oloa aina, sen seurassa ei pysty olemaan rennosti ja jotenkin me vaan eletään eri maailmoissa. Mutta en mä voi(=en uskalla) sanoa sille suoraan, etten halua nähdä sitä enkä jutella sen kanssa. Sillä on taito tehdä ihmisten elämästä helvettiä ja se tuntee mun nykyisestä kaupungista paljon porukkaa, joten mulla on pieni pelko siitä, mitä välien poikki pistäminen voisi aiheuttaa. Enkä mä jaksais nyt sitä. Mutta en jaksais sitä ihmistäkään enää.

Muutenkin pitäisi taas tehdä miljoona ja sata päätöstä erilaisista asioista, eikä päätösten tekeminen oo yhtään mun juttu. Joskus toivon, että olisi joku, joka kertoisi aina, mitä mun milloinkin kuuluisi tehdä, ja mun ei tarttis muuta kuin totella. Ei tarvitsisi päättää ikinä itse mistään. Vaikka kai sekin pidemmän päälle vituttaisi.
On se kumma kun mikään ei ikinä kelpaa ja koskaan ei ole hyvä olla.

Joo ei tästä kirjottamisesta tuu taaskaan yhtään mitään.

p.s. rakastuin tuohon possuun...